(Extra) 2B - The crooked kind

Jee, ei mennyt taas toista puolta vuotta tän ja edellisen osan julkaisuvälissä :D Suunnittelemastani aikataulusta jäin kuitenkin jälkeen, kun mun pitikin saada tehtyä mun yhden verkkokurssin kirjoitustehtäviä valmiiksi nopeammin kuin olin luullut ja nyt iski vielä lukuvuoden viimeinen koeviikko päälle. Tein tän extran loppuun luettuani 85 sivua psykologiaa putkeen ilman taukoja ja nyt kyllä väsyttää… Mutta olen tyytyväinen, että olin tänään ahkera sekä koulun että blogin suhteen! :D

Mutta häipykäähän siitä lukemaan itse osaa :3 

~**~

 ”Voisin sanoa, että mitäs minä sanoin, mutta en aio sanoa niin”, Kristoff huokaisi vetäessään keittiön pöydän äärestä itselleen tuolin. Hän raahasi sen olohuoneen puolelle ja istuutui sille pää painuksissa. Rhage päästi äänen, joka kuulosti olevan jotakin tukahdutetun naurahduksen ja tuhahduksen väliltä. Krsitoff loi ystäväänsä anovan katseen.
”Rhage…”
”En pyytänyt sua tulemaan tänne”, Rhage puuskahti ja nosti kätensä ohimolleen. ”Haluan nyt vain vetää kalsarikännit ja nukkua koko viikon. Yksin, kiitos.”

”Ei käy.”
”En kysynyt sulta lupaa.”

Rhage tunsi itsensä paitsi säälittäväksi, myös helkkarin typeräksi. Hän ei voinut olla sättimättä itseään siitä, että oli luottanut naiseen, joka oli itsekin sanonut, ettei ollut hänen luottamuksensa arvoinen. Hänen päätään särki jumalattomasti kaikesta itsesäälistä ja liiallisesta asioiden märehtimisestä. Siitä huolimatta hän ei osannut olla kaipaamatta Alinaa. Aina, kun hän sulki silmänsä, hän näki Alinan viekoittelevan hymyn ja saattoi miltei tuntea tämän kosketuksen ihollaan. 

Rhagen oli onnistunut hoippua kotiin asti Alinan puhelun jälkeen. Sitten hän oli rojahtanut lamaantuneena sohvalle, eikä ollut sen koommin siitä noussut. Hänen puhelimensa oli soinut taukoamatta koko yön, mutta hän oli havahtunut siihen kunnolla vasta aamulla. Kerrottuaan tilanteesta vastahakoisesti Kristoffille, mies oli rynnistänyt rämpyttämään hänen ovikelloaan. Rhagen olisi kai pitänyt olla iloinen moisesta ystävästä, mutta juuri nyt koko äijä kävi vain hermoille.
”Sun pitäis syödä jotain”, Kristoff totesi. ”Oot nyt maannut ja haissut siinä sohvalla puoltoista vuorokautta.”
”Ja aion maata ja haista tässä vielä toisen mokoman lisää.”

”Kuule, mä kerron sulle, mitä sun pitää nyt tehdä”, Kristoff sanoi niin lempeällä äänellä, ettei Rhage ollut uskonut tämän kykenevän sellaiseen.
”Olen ehkä sydänsuruinen, mutta osaan edelleen pitää itse huolen omasta elämästäni”, Rhage tuhahti.
”Ei siltä näytä. Ihan ensin sä käyt suihkussa ja mä käyn hakee sulle safkaa. Sitten me irtisanotaan sun vuokrasopimus ja sä hankkiudut viimeinkin eroon tästä murjusta. Sun on aika hankkia oma asunto.”
”En mä –”
”Turpa kiinni! Sun pitää olla mies. Sä et huku kyyneliin jonkun saastaisen luktan takia, sä –”
”Älä puhu Alinasta noin.”
”Sä tarvitset nyt muuta ajateltavaa. Me hommataan sulle uus elämä. Ja nyt meet sinne suihkuun, en jaksa katella noin säälittävää naamaa.
 

Vastahakoisesti Rhage kampesi itsensä istumaan. Hän ei vilkaissutkaan ystäväänsä, sillä hän oli edelleen loukkaantunut tämän puheista, vaikka tavallaan tajusikin tämän sanoissa olevan perää. Ehkä oli tosiaan otollinen aika isommalle elämänmuutokselle.
”Tiedätkö mitä?” hän kysyi käheästi. Kristoff nojautui aavistuksen taaksepäin ja kohotti kulmiaan.
”No?”
”Mä oon aina halunnut koiran. Äiti ei koskaan antanut ottaa mitään lemmikkejä.”
”Siispä sä hankit nyt koiran. Mutta se tarvii enemmän tilaa kun tässä kämpässä on, eikö?”
”Siispä mä hankin nyt uuden asunnon uudelle koiralle.”
”Niin sitä pitää, Rhage-poju”, Kristoff virnisti ja jopa Rhagen suupielet nytkähtivät tuskin huomattavasti ylöspäin.
”Jep.”

***

Kahden kuukauden kuluttua Rhage omisti pienen omakotitalon Bridgeportin laitamilta. Asunto oli ollut melko kallis, mutta Rhage oli päättänyt, että nyt koko elämä saisi muuttaa suuntaansa. Hän oli jopa hankkinut viimeinkin vakituisen työpaikan erään lakifirman kirjanpitäjänä. Eihän työ kummoista ollut, mutta paikan pomo oli uumoillut uralle hyviä etenemismahdollisuuksia.

Edellisyön Rhage oli viettänyt yhdessä koko kaupungin kurjimmista juottoloista. Lattia oli ollut täynnä sirpaleita ja oksennusta, nenään tunkeutuva haju oli ollut sanoinkuvaamattoman kauhea. Paikka oli kuitenkin sellainen, että Rhage tiesi saavansa olla siellä rauhassa. Hän oli mennyt kuudennen viskishotin jälkeen laskuissa sekaisin, mutta promillet olivat tehneet tehtävänsä: hän oli unohtanut Alinan. Mutta vain hetkeksi. 

Aamu oli jo vierähtänyt iltapäivän puolelle, kun Rhage lopulta heräsi tokkuraisena. Hän katseli hetken hölmistyneenä ympärilleen, sillä vihreäpeitteinen parisänky ei vieläkään tuntunut omalta, vaikka hän oli punkannut siinä jo monta viikkoa. Hänen päässään jyskytti ja farkut tuntuivat kiristäviltä yön jäljiltä. Hän oli aamuyöllä onnistunut hoippumaan sammumispisteessä kotiinsa ja rojahtanut sitten sängylleen vaivautumatta riisuutumaan.

Rhage tiiraili rannekelloaan silmiään siristellen – kello oli reippaasti yli puolenpäivän – ja nousi istumaan vaivalloisesti. Haukotus repi hänen suupieliään eikä jomottava särky tuntunut ainoastaan hänen ohimoillaan, vaan pikemminkin koko kropassa. Nyt hän ei kaivannut mitään niin paljoa kuin buranaa ja – voi paska. Kuvat Alinan nauravista kasvoista ja tämän maalauksellisen kauniista vartalosta syöksähtivät pysäyttämättömän hyökyaallon lailla hänen ajatuksiinsa. Ne täyttivät hänen mielensä sekavan tunnevirran saattelemana, eikä Rhage kyennyt laittamaan hanttiin. Hän hautasi päänsä käsiinsä ankarasti kiroillen. Miksei hän voinut vain unohtaa?

”Noh, ehkä yksi askel eteenpäin olisi hävittää nämä kuvat”, Rhage mutisi, kun hänen katseensa osui seinällä roikkuvaan kehystettyyn valokuvasarjaan. Hän nousi seisomaan ja käveli hieman horjuvin askelin kuvien eteen ja katsoi niitä haikeana. Hän yritti kovasti olla tuntematta mitään, mutta se oli turha toivo. Hän ei kyennyt edes vihaamaan tuota petturimaista narttua. Ainoa, mitä hän tunsi, oli sydäntä repivä kaipuu, joka ei kadonnut mihinkään, vaikka hän kuinka yritti hukuttaa sitä alkoholin lisäksi videopeleihin ja mikropizzaan.

”No mutta huomenia”, Kristoff murahti sanomalehtensä takaa. Rhage parahti kauhistuneena nähdessään blondin ystävänsä keittiössään – se sai hänen päänsä särkemään kahta kauheammin.
”Chris, saanko kysyä, mitä vittua sä täällä teet?”
”Luen lehteä ja syön sun ruokias. Voisit muuten käydä kaupassa, kaapista ei löydy enää muuta kuin homeista leipää ja nuudeleita.”
”Sulla on omakin kämppä ja jääkaappi, ole hyvä ja painu sinne. Miten sä edes pääsit tänne?”
”Joku unohti lukita oven.”
”En taatusti –”

Kristoff vilkaisi Rhagea pikaisesti huvittunut pilke tummissa silmissän.
”Vitonen vetoa, ettet edes muista tulleesi kotiin.”
”Äh, turpa kiinni. Onko kahvia?”
”Loppu.”
”Saatanan saatana, pää hajoo. Sekä suhun, että krapulaan.”
”Jälkimmäiseen auttaa burana ja jäävesi, ensimmäiseen en ota kantaa”, Kristoff virnsti ja syventyi taas lehteensä. ”Voitko uskoa, Bridgeport meinaa taas rakennuttaa keskustaan uuden pilvenpiirtäjän.”
”Siinäpähän rakentavat”, Rhage mutisi kaivaessaan jääkaapista viimeisen valmisateriansa.

Osittain eltaantunut haju levisi keittiöön Rhagen ottaessa ateriansa mikrosta. Kristoff nyrpisti nenäänsä ja viskasi lehden lattialle.
”Tuo tuskin on syötävää”, hän huomautti ja katsoi Rhagen annosta inhoten. Rhage kohautti olkiaan ja upotti haarukkansa perunamuusiin.
”Ihan sama.”
Kristoff huokaisi uupuneena ja katsoi ystäväänsä säälien.
”Yrittäisit saada ittes kasaan.”
Rhage ei vaivautunut vastaamaan, vaan keskittyi ruokaansa, joka kuitenkin tuntui pyrkivän ulos hänen elimistöstään jokaisen uuden haarukallisen jälkeen. Liekö sitten syynä pilaantunut ruoka vai krapulavatsa – Rhage ei jaksanut siitä välittää.

***

Ei Rhage kuitenkaan voinut väittää olevansa täysin onneton. Kristoff lähestulkoon asui hänen luonaan ja yhdessä he hakkasivat videopelejä läpi yön. Vaikka kyseinen vittupää sai Rhagen useimmiten kiehumaan kiukusta, oli toisen ihmisen läsnäolo silti lohdullista. Alinasta Krsitoff ei tosin suostunut kuuntelemaan sanaakaan, mutta oikeastaan se oli vain hyvä, sillä Rhagea ei tosiaankaan huvittanut puhua asiasta.
”Mitä vittua, Rhage?!” Kristoff parkaisi naputellessaan peliohjaimen namikoita kuin viimeistä päivää.
”Et vaan osaa”, Rhage virnisti tuhotessaan taas rivillisen Kristoffin pikselisotilaita

Toinen Rhagen pävittäisistä iloista oli Kristoffia huomattavasti sisäsiistimpi otus. Muutama päivä uuteen asuntoon muuttamisen jälkeen hän oli viimein hankkinut kauan kaipaamansa koiran. Thoriksi ristitty pentu oli kiintynyt nopeasti uuteen omistajaansa ja seurasi Rhagea kaikkialle.

Parivaljakko katseli usein televisiota keskustan valonheittimien suuntaan avautuvan ikkunan ääressä. Pieni Thor toi Rhagen elämään tarpeellista säännönmukaisuutta, kun sitä piti lenkittää ja ruokkia tietyin väliajoin. Rhage uskoi vankasti rutiinien rauhoittavaan voimaan ja toivoi niiden joskus auttavan hänet ylös siitä rakkauden paskakaivosta, johon hän tuntui juuttuneen.

Hetket ennen nukkumaanmenoa ja heti heräämisen jälkeen olivat raskaimpia. Jos Rhage olisi voinut valita, hän olisi mielellään elänyt täysin ilman unta. Aina kun hän kömpi peiton alle ja sulki silmänsä, Alina syöksyi hänen mieleensä. Tuntui, kuin kuva hänen kasvoistaan olisi syöpynyt hänen verkkokalvoilleen ikuisesti.

Vaikka Rhage kuinka yritti, hän ei vain kyennyt unohtamaan tuota naista ja niitä muutamia onnellisia hetkiä tämän kanssa. Hän ei loppujenlopuksi edes itse ymmärtänyt, mikä tuossa naisessa niin kovasti kiehtoi. Ihmiset pääsivät yli vuosikausia kestäneiden suhteiden päättymisestä, mutta hän ryveskeli itsesäälissä suhteen takia, jota ei oikeastaan edes voinut kutsua suhteeksi. Kuinka säälittävä voikaan ihminen olla? Hänen ei tarvinnut edes keskittyä kuvitelmiinsa, kun hän jo saattoi tuntea Alinan käsien vaeltavan vartalollaan.

Alina tunki hänen uniinsa joka ikinen yö. Rhagen alitajunta ei tuntunut mitään muuta asioita käsittelevänkään. Mielikuvat Alinasta milloin kuiskimassa rivouksia hänen korvaansa milloin voihkimassa hänen allaan täyttivät Rhagen mieltä armottomasti.

***

Kesän viilentyi pikkuhiljaa syksyiseksi langettaen koko Bridgeportin ylle kauniin punaisen hehkun. Rhagen työt olivat sujuneet kohtalaisesti ja hän oli lukemattomilla ylityötunneillaan onnistunut keräämään varsin mukavia summia tililleen. Kristoff oli jatkuvasti marisemassa kuinka Rhagen pitäisi nauttia tulotasostaan, mutta jotenkin Rhage ei vain osannut. Hän halusi ensin korjata sirpalisen mielensä.
”No mene sitten terapiaan tai johonkin!”
”Kyllä mä pärjään, Chris.”

Musiikki oli säilyttänyt tärkeän osansa Rhagen elämässä ja ainoa, mihin hän raaski rahojaan laittaa, olivat uudet soittimet. Uusien instrumenttien haltuun ottaminen oli tarpeeksi haastavaa puuhaa, johon hän saattoi vapaa-ajallaan ajatuksensa hukuttaa. Silloin tällöin hän antoi jopa Kristoffin pahoinpidellä soittimiaan – eihän äijällä mitään musiikillisia lahjoja ollut, mutta ainakin heillä oli jotain muutakin yhteistä tekemistä kuin Halon tai Wowin hakkaaminen.

Rhage oli myös viimein oikeasti alkanut viihtyä asunnossaan. Iso tontti ja talo toivat runsaasti lisää tekemistä, kun piha ja sisällä vallitseva sotku oli pidettävä kunnossa. Lehtien haravoiminen lähestyvän talven tieltä oli yksi Rhagen lempipuuhista, sillä raikas ilma selvitti hänen päätään ja työllä oli päämäärä: valmiiden lehtikasojen näkemisessä oli jotain tyydyttävää. Ehkä oli vain mukavaa nähdä tekemänsä työn jälki.

***

Joulukuun alussa lumi oli kietonut koko Bridgeportin hyisen valkoiseen syleilyynsä. Pakkanen kirveli Rhagen punertavilla poskilla, kun hän asteli kohti kotioveaan pitkän työpäivän päätyttyä. Hän tunsi olonsa oikeastaan kaukaisen onnelliseksi. Pomo oli juuri myöntänyt hänelle neljä päivää lomaa ensi viikolle. Hänen oli tarkoitus lähteä käymään Hidden Springissä isänsä ja sisarensa luona. Hän oli juuri äsken soittanut Mayalle, joka oli ollut revetä riemusta kuullessaan, että hän on tulossa käymään.

”Voi luoja, ihanaa!” Maya oli touhottanut onnessaan. ”Hei isä, arvaa mitä, Rhage tulee käymään ensi viikolla!”
”Ota ihan rauhassa sisko”, Rhage oli nauranut. Tuntui hyvältä, että joku kaipasi häntä niin kovasti. Eipä sillä, hänelläkin oli kova ikävä siskoaan. Ja Damenia, poika oli varmasti kasvanut kovasti. Tyttöjä Rhage ei ollutkaan vielä koskaan tavannut, vaikka hekin täyttäisivät ensi keväänä jo kaksi vuotta.

Rhagen astuessa ovesta sisään, hänen korviinsa kantautui vaimeaa puhetta. Hän rypisti otsaansa kummastuneena. Kristoff oli luvannut olla kutsumatta vieraita, kun Rhage oli aamulla suostunut jättämään ystävänsä viettämään vapaapäiväänsä hänen sohvalleen.
”Kuule, mä luulen, että sun kannattais vaan häipyä”, kuului Kristoff sanovan. Rhage hämmästyi entisestään – hän ei ollut varma oliko koskaan kuullut ystävänsä puhuvan noin kuolemanvakalla äänellä.
”Rhage on ihan vastä vähä aika sitten alkanut toipua sun katoamisesta. Ja se on silti edelleen ihan palasina. Mä en halua, että sä –”
Rhage henkäisi äänettömästi. Oliko mahdollista, että Kristoffin vieressä istui hän?

Alina.
”Ei, mun on pakko tavata Rhage. Kristoff, mä en kestä enää olla yksin.”
”Etsi sitten joku muu lohduttamaan. En tosissaan halua että sekaannut Rhageen enää ollenkaan.”
”Sä et ymmärrä!” Alina parahti epätoivoisella äänellä. Ääni sai Rhagen sydämen jättämään lyönnin väliin. Hän halusi vain rynnätä sohvan luo, napata tuon vaaleaverikön syliinsä ja pitää tämän siinä ikuisesti.
”En niin”, Kristoff huokaisi. ”Enkä haluakaan. Ole hyvä ja –”

”Anteeksi”, Alina kuiskasi ääni särkyen. Kyyneleet polttelivat hänen silmiään ja hänen tuskansa oli käsin kosketeltavaa. Silti Kristoff hänen vieressään oli tyyni ja hänen äänensä hyytävän kylmä.
”Älä multa pyydä anteeksi. Mä en välitä susta hittojakaan.”
”Mutta entä jos Rhage –”

”Entä jos minä mitä?” Rhage keskeytti. Hän oli hiipinyt hiljaa kaksikon taakse yrittäen päättää, pitäisikö hänen rynnätä huutamaan Alinalle raivoissaan vai lyyhistyä itkemään tämän jalkojen juureen.

”Rhage!” Alina kiljahti säikähtäneenä ja ponkaisi istumaan. Kristoff kääntyi aavistuksen verran vilkaistakseen ystäväänsä.
”Tuo vain tuli tänne ja tunki sisään. En ehtinyt vielä heittää sitä pihalle. Sori.”
”Rhage…” Alina toisti ääni väristen. ”Voi Rhage, ole kiltti ja kuuntele, mitä mulla on sanottavana! Minä –”

”Joo, mä tästä vissiin sitten häivyn”, Kristoff totesi sanojaan venytellen ja nousi laiskanoloisesti ylös. Alina ei irrottanut katsettaan Rhagesta, vaan tuijotti häntä tummilla silmillään edelleen selvästi järkyttyneenä. Tämän ilme sai Rhagen tunteman jonkinlaista outoa tyydytystä – ainakaan hän ei ollut ainoa, joka oli jälleennäkemisestä täysin tolaltaan.

”Nähdään”, Kristoff huikkasi tekopirteästi, mutta madalsi ääntään päästyään Rhagen lähelle. ”Pidä pintasi, Rhage.”
Rhage tyytyi vain nyökkäämään hitaasti katsomatta ystäväänsä. Moisia lupauksia oli aivan turha tehdä – hän tunsi murtuvansa hetkenä minä hyvänsä.

Ulko-oven lopulta pamahdettua Kristoffin perässä kiinni, Rhage uskaltautui astumaan lähemmäs Alinaa. Hän katsoi naista epäuskoisin silmin; oli kuin hän olisi nähnyt unta. Alina näytti aivan samalta kuin hänen kuvitelmissaan, ehkä jopa vieläkin kauniimmalta. Tämä vaikutti tosin hirvittävän kalpealta – oliko tämä sairas? Vai johtuiko se vain tummien vaatteiden tuomasta kontrastista?
”Rhage?” Alina kuiskasi heikolla äänellä havahduttaen Rhagen haaveistaan.  ”Rhage, ole kiltti ja sano jotakin, mitä tahansa. Tiedän, ettei mulla ollut mitään oikeuta marssia tänne noin vain, mutta mun oli pakko nähdä sut. Mä tarvitsen apua, Rhage, mä –”
”Alina”, Rhagen onnistui kuiskata apeasti. ”Ota ihan rauhassa. Toisin kuin Chris, mä en ole heittämässä sua pihalle.

”Kiitos”, Alina henkäisi. ”Minä –”
”Haluan kuitenkin, että selität, miksi tulit. Miksi nyt?”
”Minulla oli syyni hylätä sinut, Rhage. En koskaan tosissani halunnut sitä. Minä vain… Luulin, että pystyisin tähän yksin, mutta sitten kun viimenenkin kaveri heitti pihalle, niin –” Alina puhui niin nopeasti ja pahasti nikotellen, että Rhagella oli vaikeuksia saada selvää tämän sanoista.
”Puhu vähän rauhallisemmin, en pysy yhtään kärryillä kun –” Rhagen lause keskeytyi kuitenkin kuin seinään, kun hänen katseensa osui Alinan vatsaan.

Löysä paita ei kyennyt peittämään täysin Alinan pyöristynyttä vatsaa. Valtava kumpu näytti naurettavalta niin pienellä ja sirolla naisella, eikä ollut epäilystäkään mistä oli kyse. Alina oli selvästi viimeisillään raskaana. Rhagen suu loksahti auki.
”Alina, sinun vatsasi… Oletko sinä –?” Oletko sinä raskaana? Jostain syystä Rhage ei onnistunut sylkemään sitä sanaa suustaan. Se tuntui liian uskomattomalta.
”Ei tämä pelkkää turvotustakaan taida olla”, Alina yritti naurahtaa, mutta sitten hänen kasvonsa vääristyivät tuskaisiksi ja hän peitti suunsa käsillään.

”Voi luoja”, nainen nyyhkytti, eikä tohtinut enää katsoa Rhagea silmiin. ”Olen niin pahoillani, etten kertonut… Minä vain… En vain pystynyt.”
Rhage aukoi suutaan avuttomana, eikä tiennyt mitä sanoa. Oliko lapsi hänen? Jos ei, niin kenen? Ja ylipäätään… Mitä hittoa?!
”Onko se…” Rhage sai lopulta änkytettyä. Hänen sanansa saivat Alinan kyyneltulvan vain kasvamaan.
”Minä…” hän sopersi henkeään haukkoen. ”Minä en tiedä.”

Alina alkoi täristä lähes holtittomasti ja Rhage pelkäsi tämän romahtavan täysin. Hämmennyksestään ja takaraivossa jyskyttävästä ärtymyksestään huolimatta hän kietoi varovasti käsivartensa naisen ympärille ja suukotti lempeästi tämän otsaa. Alina voihkaisi tukahtuneesti ja painautui Rhagen treenattua vartaloa vasten.
”Anna anteeksi, Rhage, anna anteeksi”, tämä hoki toistamiseen sekavana.

Rhage ei sanonut mitään, vaan painoi kasvonsa Alinan hiuksiin ja silitteli tämän selkää rauhallisesti.
”Rauhoitut nyt ensin ja selität koko tilanteen alusta loppuun. Katsotaan sitä anteeksiantoa sitten sen jälkeen.” He seisoivat siinä sylikkäin ties kuinka pitkään sanaakaan sanomatta. Vain Alinan itkuntyrskähdysten katkoma hengitys rikkoi muualla talossa vallitsevan hiljaisuuden.

Lopulta Alina sai itsensä jotenkuten kuriin ja Rhage uskalsi hellittää otettaan hänestä. Hän istutti Alinan sohvalle ja kävi heittämässä takkinsa eteiseen. Kun hän palasi Alinan luo, tämä oli vetänyt jalkansa koukkuun rintaansa vasten ja pidätteli selvästi kyyneleitään.
”Sinä iltana, kun meidän piti tavata siellä näköalapaikalla...” Rhage aloitti kysyvällä äänensävyllä saadakseen naisen viimein puhumaan. Epätietoisuus tuntui pakottavana kipuna hänen rinnassaan tehden hengittämisestä vaikeaa.  ”Mitä silloin oikein tapahtui?”
”Mun kuukautiset oli ollu jo pari viikkoa myöhässä, vaikka ne on e-pillereiden ansiosta ollu tosi säännölliset. Sinä päivänä sitten tein raskaustestin ja…”, Alinan ääni särkyi taas ja hän näytti tekevän kovasti töitä pitääkseen itkunsa kurissa. ”Positiivistahan se näytti. Menin ihan shokkiin ja taisin pyörtyä kylppäriin.”

”Kun mua ei kuulunut ulos vessasta, niin mun veli tietty huolestu ja se murtautu sisään. Se löys mut lattialle käpertyneenä sen perkeleen tikun vierestä ja kyllähän se heti arvas mistä on kyse”, Alina selitti. Hänen äänensä oli hyvin hiljainen. Rhage nojautui eteenpäin tukien leukansa käteensä.
”Mikset kertonut mulle?”
”Koska mun veli halus pitää koko jutun salassa! Se on aina ollu ylisuojeleva, koska se joutu pitää musta huolta faijan kuoleman jälkeen. Se ei halunnu, että saan huoran maineen – ihan ku mulla ei sitä ois jo ollu – ja oli sitä mieltä, etten ole kykenevä äidiksi. Se sano pakottavansa mut aborttiin. Mut mä karkasin ja jouduin lähtemään koko kaupungista. Punkkasin eri tuttavien luona, mut nyt kun tää raskaus on näin pitkällä niin… Mä vaan halusin tulla takasin tänne. Sun luo. Mä en tiedä varmasti, mutta mä uskon vahvasti, että tää on sun.”
”Makasitko sä useidenkin jätkien kanssa sillon kun me tapailtiin?” Rhage kysyi hiljaa.

”En!” Alina vakuutti. ”En, vannon sen. Mutta sua ennen kyllä. Me ei tapailtu kovin pitkään ja lääkäri arvioi raskauden saaneen alkunsa sillä viikolla, kun me tavattiin siellä baarissa kesällä. Ja tuota…”
”Ymmärrän”, Rhage huokaisi. ”Mutta sä sanoit syöväs pillereitä. Eikö ne-”
”Ei ne mitään sataprosenttisen varmoja ole”, Alina totesi apeana. Rhage hautasi kasvonsa käsiinsä ja hieroi ohimoaan.
”Mun päätä särkee”, hän huokaisi. ”Mennään nukkumaan ja jatketaan aamulla.”
”Tarkoitatko sä, että –”
”Joo. Jää vaan tänne. Mutta yhdellä ehdolla.”
”Niin?” Alina kysyi helpottuneena. ”Ihan mitä sä haluat.”
”Tule mun viereen nukkumaan.”
Alina räpytteli silmiään hämmentyneenä ja katsoi Rhagea kuin hullua.
”Mutta –”
”Mä olen ikävöinyt sua joka päivä ja yö sun viimeisen puhelun jälkeen. Mä haluan nyt vaan nukkua sun kanssa. Okei?”
”Okei”, Alina hymähti ja antoi Rhagen vetää itsensä ylös sohvalta ja taluttaa makuuhuoneeseen.

Rhage veti Alinan kainaloonsa ja antoi tämän painaa päänsä olalleen. Alina haukotteli ja katsoi Rhage tulkitsematon katse silmissään.
”Olet liian hyvä ihminen tähän maailmaan”, hän kuiskasi. Rhage hymähti olkiaan ja sipaisi Alinan otsaa sormenpäällään.
”Alahan nukkumaan.”
”Mulla ei ole edes vaihtovaatteita –”
”Ei se mitään. Nuku nyt. Puhutaan sitten huomenna.”

Levollinen tunne valtasi Rhagen mielen. Syvällä sisimmässään jokin kirkui kauhuissaan Kristoffin äänellä ja hoki, kuinka väärin tämä oli.
Et tosissasi voi olla näin typerä, Rhage!
Rhage kuitenkin hiljensi äänen sisällään ja sulki sen pois mielestään.
Hän silitteli hajamielisesti Alinan sileää kämmenselkää malttamatta ummistaa silmiään. Tätä hän oli kaivannut – Alinaa rinnallaan. Ja nyt hän sen sai. Hän katseli lumoutuneena, kuinka Alinan hengitys vähitellen hidastui tämän vaipuessa rauhaisaan uneen. Rhage painoi kevyen suukon Alinan otsalle ja nautti naiivista euforiastaan.

***

Muutaman viikon ajan Rhage eli vaaleanpunaisena hehkuvaa nukkekotiunelmaansa. Hän rakensi Alinan kanssa haurasta, mutta ihastuttavaa pilvilinnaa hymy korvissa. Poskilihaksia särki, teennäisyys huokui jokaisesta ääneen lausutusta sanasta. Mutta väkisin rakennettu ja vaivoin pystyssä pysyvä onni tuntui riittävän heille molemmille. Kyllähän Rhage tiesi, että oli vain ajan kysymys, että koko viritelmä romahtaisi hänen päälleen. Mutta se oli sen ajan murhe.
”Ja sitten se kusipää kehtasi vielä väittää, että se olin minä, joka oli tehnyt laskelmat väärin”, Rhage pärskähti silmiään pyöritellen. Alina hymähti lappaessaan vohveleita suuhunsa. Hän oli ollut omissa maailmoissaan oikeastaan koko ajan, eikä puhunut paljoa. Rhage ei kuitenkaan halunnut huomata sitä, vaan sulki kaiken epäilyttävän itsepäisesti pois mielestään.

Sillä välin kun Rhage oli töissä, Alina käytti aikansa nukkumiseen. Raskaus tuntui imevän hänestä kaiken energian, eikä hän jaksanut käydä edes ulkona. Rhage yritti usein töistä tultuaan maanitella tätä lenkille hengittämään kirpeää pakkasilmaa, mutta Alina kieltäytyi joka kerta päättäväisesti.

Ainoa, jolle Alina osoitti huomiota ja aitoa lämpöä, oli pieni Thor. Koiranpentu oli lähes jatkuvasti tämän sylissä hellittävänä. Alina leperteli sille turhanpäiväisistä asioista ja otus tuntui todella piristävän häntä.

Rhage uskoi koiranhoidon olevan Alinalle vain hyväksi – tulevaa vauvaakin ajatellen. Hän toivoi, että Thorin leikittäminen oli seurausta jonkinlaisen äidillisen hoivavietin heräämisestä, sillä kaikesta huolimatta Rhagen oli pakko myötäillä Kristoffin mielipidettä: Alina ei varsinaisesti vaikuttanut miltään äitityypiltä.

”Kiitos, kun saan olla täällä”, Alina henkäisi tavanomaisen surulliseen sävyyn. Rhage puristi tämän olkapäätä ja katsoi Alinaa huvittunut ilme kasvoillaan.
”Olen jo miljoonasti sanonut, että ilo on täysin vilpittömästi minun puolellani.”
”Niin”, Alina huokaisi ja hymyili arasti. ”Tiedän.”
”Lakkaa sitten kiittelemästä”, Rhage naurahti ja kumartui suutelemaan Alinaa.

Alina kuitenkin vetäytyi hellästi taaksepäin ja katsoi Rhagea vakavin silmin.
”Olen kuitenkin tosissani”, hän sanoi. ”Olen kiitollinen. Olet niin kovin kultainen ja…”
”Alina”, Rhage huokaisi lempeästi päätään pudistellen. ”Hys nyt.”

Pari antautui jälleen suudelmaan, mutta Alinan huulten liikkeessä oli jotain niin epätoivoista, että se sai jopa Rhagen rakkaudesta huumaantuneen mielen hälytyskellot soimaan. Hän oli juuri aikeissa kysyä, oliko kaikki kunnossa, kun Alinan kädet olivatkin jo hänen farkkujensa vyötäisillä ja tämän huulet kävivät vaativammiksi. Rhage sulki huolen pois ajatuksistaan ja keskittyi rakastajansa vartaloon.

***

3 päivää myöhemmin

Alinan laskettu aika oli ollut toissapäivänä, eikä Rhage olisi millään hennonnut jättää naista yksin kotiin, mutta tämä oli vaatinut häntä lähtemään töihin.
”Jollain tämä lapsikin pitää elättää”, tämä oli huomauttanut lempeästi hymyillen. Ainakaan Rhagen puhelin ei ollut soinut työpäivän aikana, joten hän oletti, että Alinalla täytyi olla kaikki hyvin. Huoli oli kuitenkin puristanut hänen rintaansa koko päivän, joten oli helpottavaa päästä viimein kotiin tarkistamaan Alinan tilanne.

”Olen kotona”, Rhage huudahti eteisestä tavoitellen hyväntuulista sävyä samalla kun yritti päästä pahaa enteilevästä tunteestaan eroon. Hänen sanansa kuitenkin kaikuivat tyhjinä hänen ympärillään. Vain Thorin haukahdus kantautui jostakin keittiön suunnalta, kun se rynnisti riemukkaana tervehtimään isäntäänsä. 
”Alina?” Rhage huhuili, muttei saanut edelleenkään vastausta. Hitto, älä nyt panikoi. Se on varmaan nukkumassa, Rhage yritti rauhoitella itseään.

Hän saattoi kuitenkin jo tuntea vaivalla pystyssä pitämiensä pilvilinnan seinämien halkeilevan.
”Alina!” hän huusi juostessaan olohuoneeseen. Sohvanurkkaus, jossa Alina tapasi päiväuniaan nukkua, oli kuitenkin tyhjä. Sohvakankaassa ei näkynyt edes painaumaa, joten siinä ei ollut kukaan hetkeen istunut.
”ALINA”, Rhagen ääni kaikui asunnon seinistä neuvottomana. Sitten hän kuuli sen, mitä hän ei missään nimessä olisi halunnut kuulla: Rääkäisyn makuuhuoneen suunnalta.

Thorin koiranpedistä löytyi pieni poika ja kahden sanan mittainen jäähyväiskirje.

Anna anteeksi.
- A

Väistämätön totuus paiskautui paskaisen naurun saattelemana Rhagen kasvoja vasten.
Sitä saa mitä tilaa, kaikui hänen päässään. Ja se oli aivan totta. Hän oli leikkinyt tulella, vaikka oli varsin hyvin tiennyt, mitä siitä luultavasti seurasi.  Kipu hänen sisällään paisui kuitenkin sietämättömäksi, eikä hän voinut pidätellä sitä sisällään. Hänen polvensa pettivät unelman sortuessa ja hän luhistui sen alle voimattomana.

~**~

Noniin se oli siinä :3 Vaikka tämä extra oli nyt kokonaisuudessaan tässä, niin saatte kuitenkin myöhemmin kuulla Rhagesta ja tämän jatkosta lisää myöhemmin itse päätarinassa. Sen takia extran tähän väliin tunginkin – se tuntui järkevältä, jotta päätarinassa ei tarvitse Rhagen oman elämän kulkua alkaa selittelemään sen kummemmin :)

Vääh mua harmittaa nyt kamalasti Rhagen puolesta että tein sille noin ikävän tempun… Taisin olla vähän huonolla tuulella suunnitellessani ja pelatessani tätä osaa :D Aluksi ajattelin laittaa Rhagen heittämään Alinan kylmästi pihalle, mutta toisaalta, Rhage on aivan liian kiltti sellaiseen. Ja näinhän se tosielämässäkin vähän menee; liian kilttejä ja hyväuskoisia ihmisiä käytetään ihan liikaa hyväksi. Ja melankolinen extra tästä pitikin tulla. Lisäksi tästä tuli juuri sellainen kuin halusin; sain tuotua Grueneille vielä aikaisempaa enemmän tarinamaista kerrontaa/juonta, joka olisi tarkoitus välittää myös itse päätarinaan.

Toivottavasti kuitenkin tykkäsitte extrasta kokonaisuutena, ilmaiskaahan taas mielipiteenne kommenttien muodossa! :3