Osa 13 - Lucky

Hiiohoi, täällä taas pitkästä aikaa! Anteeksipyynnöt ja muut tylsät löpinät säästin loppuun, sillä haluan nyt pitkän tauon jälkeen päästää teidät suoraan lukemaan! Enjoy :3 

~**~

Oli paahtavan kuuma päivä Isla Paradisossa. Nuoripari seisoskeli uuden kotitalonsa terassilla ihailemassa tavattoman kaunista merinäkymää.  

”Vau, miten toi vesi voikaan olla noin sinistä…” Maya henkäisi ihastuksissaan. Kotona Sunset Valleyssa meri ei koskaan ollut näyttänyt noin kirkkaalta. Philippe puristi kihlattunsa tiukemmin kainaloonsa ja hymyili katsellen näkymää itsekin lumoutuneena.

”Niinpä. Minä kun luulin kotikylääni Ranskassa maailman kauneimmaksi paikaksi mutta tämä – tämä on jotain ihan muuta, täysin omaa luokkaansa.” 

”Uskomaton tuuri, että pääsimme muuttamaan tänne. Isäsi todella taitaa olla arvostettu toimittaja”, Philippe lisäsi irrottamatta katsettaan merestä. Hänet valtasi halu lähteä veneilemään ja ennen kaikkea sukeltamaan. Maya nyökkäsi hymyillen. 

”Maiseman vaihdos tuli tarpeeseen. Ja minä todella kaipasin pidempää kesää, täällä talvi kuulemma menee ohi yhdessä hujauksessa! Voin hoitaa puutarhaakin melkein ympäri vuoden”, nainen intoili. Lisäksi hän uskoi iäkkäiden vanhempiensakin voivan paremmin lämpimässä ja raikkaassa ilmassa meren läheisyydessä. Kukaan ei ollut pistänyt muuttoa pahakseen, kun Cyle oli kertonut saaneensa huippuhyvän työtarjouksen tästä paratiisista.

Philippe kääntyi katsomaan Mayaa ja hymyili tälle rauhallisesti.

”Ehkä tämä muutto edistää sinunkin toipumistasi.” 

Hymy oli hyytyä Mayan kasvoilta, mutta hän pinnisteli pitääkseen sen kasvoillaan.

”Kyllä, ihan varmasti”, hän sanoi epävarmana. Philippe ei huomannut epäilyttävää äänensävyä, vaan huokaisi helpottuneena ja kumartui suutelemaan naistaan.  

”Rakastan sinua”, Philippe kuiskasi. Inhottava tunne kuitenkin velloi Mayan sisällä, sillä hän tiesi valehtelevansa. Hän teki kaikkensa yrittäessään olla taas onnellinen, mutta –

”Isi?”

Pari irrottautui toisistaan kuullessaan heleän pikkupojan äänen. Heidän esikoispoikansa oli onnistunut avaamaan terassin oven ja seisoi nyt sen edustalla ujona.

”Damen!” Philippe huudahti ja riensi poikansa luokse. ”Mitäs pikkumies täällä tekee?”

”Isi”, poika toisti, kun ei muitakaan sanoja vielä osannut. 

 

”Vai että isi”, Philippe hymyili nostaessaan Damenin syliinsä. ”Miksei välillä äiti?” hän jatkoi ja kutitteli nauravaa poikaa. Maya katseli kahta elämänsä tärkeintä miestä ja hänen silmiään alkoi kirvellä. Hän käänsi katseensa pois murheen täyttäessä hänen sydämensä – jälleen kerran.

Miksei hän vain voinut olla normaali perheenäiti? Normaalilla ihonvärillä ja normaaleilla ongelmilla. Jos koko keijujupakkaa ei olisi olemassakaan, hän olisi maailman onnellisin nainen. Hänellä oli komea, ihana ja rakastava mies sekä maailman suloisin poikalapsi. Mutta ongelma oli se, että hän joutui todella pelkäämään itsensä ja poikansa puolesta. Hän oli alun perin ajatellut kertoa geeneistään Philippelle Damenin syntymän jälkeen, mutta asiat eivät olleet menneet ihan suunnitelmien mukaan.

Kun Damen syntyi ja Maya sai tietää tämän olevan hänen laillaan sini-ihoinen, hän masentui. Pahasti. Hän ei olisi ikinä uskonut jo ensimmäisen lapsen kantavan hänen pirullisia, yliluonnollisia geenejään. Lääkärit totesivat synnytyksenjälkeisen masennuksen olevan yleistä ja hän sai jos jonkinlaisia lääkkeitä. Philippe oli tietysti huolesta suunniltaan, mutta jaksoi olla Mayan rinnalla urheasti.

Koska mies ei milloinkaan udellut ihonväristä, ei Mayakaan koskaan saanut otettua asiaa esille. Joka kerta, kun Maya katsoi poikaansa, hänen sydäntään särki. Asioiden salailu söi Mayaa sisältäpäin ja kertomisen aloittaminen vaikeutui entisestään. Maya päätti kuitenkin taas siirtää kertomistaan siihen saakka, kunnes Damen olisi vähän vanhempi. Näin Philippe kiintyisi lapseen ja häneen itseensä yhä vain enemmän, eikä voisi jättää heitä, vaikka totuus ei miellyttäisikään.

Maya kuitenkin inhosi tuota päätöstä, sillä hän ei olisi halunnut olla niin laskelmoiva. Hän ei kuitenkaan halunnut hajottaa perhettään, joten hän piti päätöksestään kiinni ja hänen olonsa helpottui hieman. Nyt Damenin syntymästä oli kuitenkin jo yli vuosi ja Philippe oli aivan pienen perheensä pauloissa. Maya tiesi miehen rakastavan häntä koko sydämestään, ja hän tiesi että olisi aika kertoa, mutta –

”Maya? Katso nyt Damen, kun äiti on ihan höpsö. Maya-rakas, palaisitko maan pinnalle?”

”Anteeksi”, Maya henkäisi ja kääntyi katsomaan lastaan.

”Ei se mitään”, Philippe virnisti ja pörrötti Damenin hiuksia. ”Ajateltiin tässä pojun kanssa lähteä takapihalle leikkimään.” Poika kikatti ja käänteli päätään innostuneena. Maya huokaisi ja sulki hetkeksi silmänsä.

Rauhoitu. Teet sen huomenna, piru vie sinä teet sen huomenna. Nyt nautit tästä uudesta kämpästä. 

Maya avasi pian silmänsä ja onnistui hymyilemään miehelleen.

”Vai niin, menkääpäs siitä sitten”, hän naurahti ja haukotteli. ”Minä taidan mennä hetkeksi lepäämään. Äiti varmaan on jo laittamassa ruokaakin.”

”Kuulitkos, pikkumies? Mummi siellä jo kokkailee, paras mennä nyt heti, että ehditään leikkiä ennen ruokaa.”

Philippe hyppäsi Damen sylissään terassin kaiteen yli ja istutti pojan merirosvolaitetta esittävään keinuun. Damen rakasti tuota laitetta ja Philippe myhäili itsekseen hyvää ostosta. Mikään hinta ei ollut liian korkea Damenin naurusta.

Maya katseli hetken kaksikkoa ja paineli sitten sisälle. Hän meni keittiöön auttaakseen Latikaa ruuanlaitossa, mutta Rhage pysäytti hänen aikeensa jääkaapin kohdalla.

”Ei kannata mennä lähellekään”, veli suhahti. Maya kohotti kulmiaan ja mies virnisti varovasti. ”Äiti poltti ensimmäisen kierroksen pihveistä joten…”

”Ahaa, pahalla tuulella siis”, Maya naurahti ja katseli veljeään haikeana. Tämäkin oli jo aikuistunut ja asui omassa kämpässään, mutta oli tullut muuttoavuksi. Lisäksi ilmainen ruoka oli saanut tämän jäämään muutamaksi päiväksi. 

Maya oli alkanut arvostaa veljeään yhä enemmän. Tämä auttoi paljon Damenin hoidossa ja tuli loistavasti toimeen Philippen kanssa – miehistä oli tullut ylimpiä ystävyksiä.

”Näytät jotenkin kalpealta. Oletko ottanut lääkkeesi?” Rhage sanoi yhtäkkiä. Maya rypisti kulmiaan ja huokasi. 

”Olen olen”, hän mutisi ja lähti keittiöstä. Miksi kaikkien piti muistuttaa hänen mielenterveydestään, kun hän teki kaikkensa unohtaakseen koko jutun?

”Luulin, että tänään piti olla pihviä ruuaksi”, Cyle mutisi tuijottaen hieman pettyneenä lohenpalastaan. Latika mulkaisi miestään.

”No ei nyt vaan ole”, hän tuhahti ja ajatteli vihaisena roskiksessa majailevia kärähtäneitä sisäfileitä. Cyle kohautti olkiaan ja kiirehti sanomaan anteeksipyytävästi, ettei kalassakaan mitään vikaa ollut.

”Missäs nuoret ovat?”

”Syövät kai ulkona, kun ei meidän ikäloppujen fossiilien seura kiinnosta”, Latika puuskahti. Hänellä oli kertakaikkisen huono päivä. Cyle yritti pidätellä hymyään, sillä siitä oli aikaa, kun vaimo oli ollut noin kärttyinen.

”Hei, äläs nyt kultaseni…”

”Syö nyt vain”, Latika sanoi äreästi ja nousi pöydästä. Hän oli luvannut lukea Damenille iltasadun ja sitä ennen hänen täytyisi rauhoittua.

Ulkona Philippe ja Maya söivät vaitonaisina. Maya oli uppoutunut omiin ajatuksiinsa, eikä kuullut puoliakaan siitä, mitä Philippe hänelle selitti. Hän vain hymisteli ja nyökkäili aivan kuin olisi mukana keskustelussa. Philippe huomasi toki teeskentelyn, muttei viitsinyt sanoa mitään. Hän oli vain kovin huolissaan ja toivoi, että nainen saisi mielensä kuntoon, mikä tätä sitten ikinä vaivasikaan.

”Monta monituista vuotta sitten eli keisari, joka piti uusista kauniista vaatteista niin hirveästi, että kulutti kaikki rahansa koreuksiin. Ei hän välittänyt sotilaistaan eikä teatterista eikä viitsinyt ajella puistossa muuten kuin näytelläkseen uusia vaatteitansa…” Latika luki lapsenlapselleen kirjaa Keisarin uusista vaatteista. Damen kuunteli tarkkaavaisesti ja tuijotti tekstin seassa olevia värikkäitä kuvia. Latika nautti näistä hetkistä kaksin Damenin kanssa. Pienokainen toi hänen oman äitiysaikansa mieleen ja se tuntui mukavalta. Oli ihanaa olla isoäiti. Ei varsinaisia äidinvelvollisuuksia, vain mukavaa ajanviettoa.

Damenkin oli kovin kiintynyt isovanhempiinsa. Hän oli kiltti poika, eikä itkenyt tai kitissyt turhasta juuri milloinkaan. Lisäksi Latika oli tavattoman iloinen siitä, että Damen oli perinyt hänen ihonvärinsä ja sen mukana muutkin erikoiset geenit. Mayan ei tarvitsisi enää huolehtia siitä, tai niin hän ainakin luuli.

”Alkaako sinua väsyttää”, Latika nauroi, kun Damenin silmät alkoivat lupsahdella kiinni.

”Eei”, Damen haukotteli, mutta Latika päätti, että oli aika mennä nukkumaan.

”Tulehan pikkuinen, mennään vaihtamaan yökkäri päälle.”

***

Taas kalaa. Cyle tuijotti tympääntyneenä lohimöhkälettä lautasellaan. Hän oli kinunnut lihaa ruuaksi jo päiväkausia, mutta Latika ei suostunut hänelle pihvejä paistamaan, kun ne silloin kerran olivat epäonnistuneet. Oli harvinaista, että lähes koko perhe oli yhtä aikaa syömässä saman pöydän ääressä, sillä työajat menivät pahasti ristiin. Latika oli mielissään tällaisesta tilanteesta ja toivoi, että Mayakin malttaisi jättää Damenin leikkimään ja tulisi syömään. 

Mayalla ei kuitenkaan ollut aikomustakaan rikkoa sitä rauhallista tunnelmaa, joka syntyi aina, kun hän oli kaksin poikansa kanssa. Aina kun oli mahdollista, hän lukittautui Damenin huoneeseen viettämään laatuaikaa tämän kanssa.  Damenkin tykkäsi keinua keinutolissa äitinsä kanssa kuunnellen tämän juttelua ja joskus jopa lauluakin.

Tuijottaessaan Damenin syvänsinisiin silmiin, Maya tunsi rauhoittuvansa. Pojalla ei olisi mitään hätää, sillä tapahtuisi mitä hyvänsä, Maya ei jättäisi tätä.  

Ajatus valoi Mayaan rohkeutta. Kyllähän hän voisi Philippelle kertoa suvustaan, puhuivathan he muutenkin ihan kaikesta.

”Mitä luulet, Damen? Voiko äiti kertoa isille suurensuuren salaisuuden?” Damen tuijotti äitiään unisen rauhallisena saaden tämän hymyilemään.

”Isi”, Damen mutisi ainoan tunnistamansa sanan.

”Niin, kyllä minä voin.”

Tunnit kuluivat ja poika alkoi tulla uneliaaksi, joten Maya näki parhaaksi laittaa hänet ajoissa nukkumaan. Hän seisoi jonkin aikaa kehdon äärellä peittelemässä Damenia, joka oli rättiväsynyt, mutta levoton.

”Yritähän rauhoittua, kultapieni”, Maya hymisi ja silitti pojan päätä. Kun hän oli vetämässä kättään pois, Damen tarttui siihen ja mutisi jotain, mistä ei saanut mitään selvää.  

Damenin viimein rauhoituttua ja nukahdettua Maya lähti huoneesta. Vanhemmatkin olisivat luultavasti jo menossa nukkumaan, sillä heillä oli aikainen herätys. Maya tunsi itsensä ihanan rauhalliseksi ja jopa levolliseksi. Ehkä hänellä tänä iltana riittäisi rohkeutta puhua Philippen kanssa.

”Aijajaijai”, Cyle ähisi, kun Latika hieroi hänen totaalisen jumiutuneita hartioitaan.

”Miten oletkaan saanut nämä tällaiseen kuntoon?” Latika päivitteli, sillä hänen voimansa eivät tuntuneet riittävän lihasten rentouttamiseen.

”Istu itse koneella päivät pitkät naputellen niitä saamarin artikkeleita… Sentään liksa on täällä parempi kuin kotipuolessa…”

Latika huokaisi ja taputteli miehensä hartioita.

”Olen pahoillani, en pysty tämän parempaan. Varaan sinulle huomenna ajan hierojalle.” 

Cyle kääntyi ympäri ja hymyili vaimolleen hellästi.

”Olet sitten kultainen”, hän mutisi ja suukotti naista. Latikankin huulille levisi onnellinen hymy. Vanhuus ei tullut yksin, selkävaivat sun muut vitsaukset sen kuin pahenivat. Mutta tärkeintä oli, että hän sai vanheta rakastamansa miehen rinnalla.

Rhage ei ollut luopunut musiikkiharrastuksestaan, vaan pysytteli äitinsä jalanjäljissä. Iltaisin, kun muut olivat painuneet makuuhuoneisiinsa, Rhage hiippaili ympäri olohuonetta rämpytellen kitaraansa. Hän majaili edelleen sohvalla, sillä hänenhän ei ollut tarkoitus jäädä tänne, eikä talossa ollut ainakaan vielä vierashuonetta. Rhage kaipasi jo takaisin omalle kämpälleen rakentamaan omaa elämäänsä. Mutta hän odottaisi paluutaan siihen asti, kunhan Philippe olisi saanut erään päivän lyötyä lukkoon…

***

”Huomenna se sitten tapahtuu”, Maya huokaisi. Hän oli niin onnellinen, mutta niin kovin peloissaan.

”Jep”, Philippe myhäili ja virnisti kihlatulleen. ”Huomenna sinusta tulee yksin minun.”

”Minähän olen jo yksin sinun”, Maya naurahti hermostuneena. Sinä iltana, kun hän oli päättänyt kertoa rakkaalleen syvimmän salaisuutensa, oli tämä pamauttanut pöytään suuren kysymyksen: Koskas häät? Ja sitten se ryökäle oli ehdottanut tiettyä päivämäärääkin ja saanut Mayaparan pois tolaltaan. Ei hän ollut ajatellut menevänsä naimisiin… Olihan se typerää ottaen huomioon, että hän oli se, joka kosi, mutta… Hän oli halunnut vain sormuksen ja lupauksen ikuisuudesta. Se olisi riittänyt.

Hääpäivän suunnittelu ja järkytyksestä toipuminen oli saanut hänet unohtamaan koko keijujutun taas hetkeksi. Seuraavat viikot olivat kuluneet hääjärjestelyissä ja Sen Oikean Mekon löytämisessä, joten… Ei, hän ei ollut vieläkään saanut kerrotuksi. Tuntui, kuin nyt olisi viimeinen mahdollisuus. Hän oli astumassa alttarille tämän miehen kanssa, Philippellä oli oikeus tietää minkä kanssa avioituisi…

”Kuule Philippe, minulla on jotain –” Maya aloitti urheasti, mutta Philippe keskeytti hänet. Taas.

”Tule tänne”, Philippe kehräsi ja vetäisi Mayan kainaloonsa.  

Philippe tuijotti häntä hymyillen silmiin silitellen hänen selkäänsä.

”Tiedän, että sinua jännittää. Ehkä pelottaakin, olet niin nuori ja minä tällainen vanha kääkkä…”

Maya avasi suunsa protestoidakseen moista väitettä, mutta Philippe painoi sormensa hänen huulilleen.

”Minä rakastan sinua, Maya Gruen. Rakastan sinua ja meidän yhteistä poikaamme. Vanhempasi ovat mukavia ja veljesi paras kaverini. Meidät on luotu yhteen, eikö sinustakin tunnu siltä? Ei ole mitään, mikä erottaisi meidät, tiedäthän sen? Ei mitään.”

Maya tuijotti miestä silmät suurina ja itkun partaalla liikutuksesta. Miten hän saattoikaan epäillä ollenkaan, ettei Philippe hyväksyisi sitä, mikä hän oli?

”Philippe, minä –”

”Hsssh”, mies suhahti ja suuteli Mayaa, eikä antanut tämän puhua enää koko yönä. Eikä liioin nukkuakaan. 

***

 

Voihan hitto. Tämä huulipuna on sittenkin liian kirkas, aivan varmasti on. Enkä tiedä, meneekö tämä kampaus hääkampauksesta, ehkä se nuttura olisi sittenkin ollut parempi. Voi pyhä sylvi, Philippe jättää minut alttarille, kun näkee minut tällaisena, minä – ”Näytät hermostuneelta, kultaseni”, Maya kuuli takaansa äitinsä äänen, josta kuulsi läpi hymy.

”Enpäs”, Maya kivahti, mutta liian korkealla äänensävyllä.  

Maya kohtasi äitinsä katseen peilin kautta ja huokaisi syvään. Hymy karehti Latikan huulilla, kun tämä kallisti päätään aavistuksen verran.

”Okei, olen ihan paniikissa”, Maya puuskahti ja siirsi katseensa taas itseensä.

”Kulta, olet kaunis millaisessa koltussa, meikissä tai tukkatyylissä tahansa. Philippe jumaloi sinua, turhaan siitä stressaat”, Latika naurahti.

”Ei, äiti, käsität väärin, minä vain…”

”Niin?”

”Äiti, Philippe ei tiedä minusta”, Maya hengähti ja katsoi Latikaa epätoivoisena. Äiti katsoi tytärtään hetken hämmentyneenä, mutta sitten tämän otsa rypistyi.

”Hän ei tiedä, että olet erityinen”, hän totesi. Maya nyökkäsi surkeana. Latika tuijotti häntä hetken mietteliäänä, mutta pudisti sitten päätään.

”Entäs sitten? Ei ole minun asiani, miten sinä tämän hoidat. Ei Philippen tarvitse tietää, jos hän ei halua. Jos kuitenkin koet tarvetta kertoa, niin sitten kerrot. Sitten kun on oikea aika. – Tänään ei ole se päivä.” 

”Mutta onko oikein mennä naimisiin, kun hän ei tiedä kaikkea minusta?” Maya kysyi epäilevänä. Latika nyökkäsi päättäväisesti.

”Koskaan ei voi tietää kaikkea toisesta, koskaan ei voi tuntea toista läpikotaisin. Olen elänyt isäsi kanssa vuosikymmenten ajan, mutta yhä yllätyn joistakin hänen pintaan nousevista piirteistään.”

”Mutta –”

”Älä pilaa itseltäsi elämäsi tärkeintä ja parasta päivää”, Latika hymyili rauhoittavasti. ”Usko minua. Kun aika koittaa, sinä kerrot Philippelle itsestäsi.”

”Kyllä se sun fleda näyttää ihan tarpeeksi hyvältä”, Rhage naljaili peilin edessä itseään tarkastelevalle Philippelle. Maya oli vallanut tulevan hääparin makuuhuoneen, joten Philippe oli saanut appiukolta luvan käyttää tämän ja Latikan makuuhuonetta.

”Turpa kiinni, Rhage”, Philippe äyskähti silotellessaan hiuksiaan. ”Tää on mun päivä.” 

Rhage sulki silmänsä ja huokaisi.

”Jep jep”, hän tuhahti, mutta oli silti oikeasti iloinen niin siskonsa kuin Philippenkin puolesta. Hänestä he sopivat toisilleen paremmin kuin hyvin. Hänen olisi kai pitänyt tuntea pientä kateutta, kun hänellä ei vieläkään ollut omaa naista kainalossa, mutta toisaalta asia ei häirinnyt häntä. Kaikki aikanaan, hän usein ajatteli.

”Vanessa ei sitten taida tulla?” Philippe kysyi yllättäen.

”Ei”, Rahge sanoi vaisusti. Hän oli todella pettynyt sisareensa. Vanessa ei ollut tullut katsomaan Damenia kertaakaan ja hääkutsuunkin oli tullut vain lyhyt vastaus:

”Tärkeitä työjuttuja silloin, en pääse. Sano Mayalle terveisiä ja onnea.”

”Maya pettyy pahasti”, Philippe huokaisi levittäessään vielä vähän geeliä tukkaansa. Rhage murahti myöntävästi sängyltä.

”Jep, itki aika pitkään, kun kerroin. Mutta kuulemma V:llä menee ihan hyvin, asuu Moonlight Fallsissa ja töitäkin riittää joten… Kai hän on ihan onnellinen.”

Philippe ei enää sanonut mitään, nyökkäsi vain, sillä hän tiesi, kuinka rankkaa Vanessan lähtö oli perheelle ollut. Kukaan ei oikein halunnut puhua hänestä, sillä kaipuu oli liian suuri.  

Lopulta Philippe ilmoitti olevansa valmis ja kehotti Rhageakin vaihtamaan vaatteensa. Rhage toivotti onnea ja irvaili tulevalle ukkomiehelle hyväntahtoisesti.

”Toivottavasti tämä päivä sujuu hyvin. Siskosi on ollut allapäin niin pitkään…” Philippe tokaisi ja sai ystävältään taputuksen olkapäähän. 

”Ihan varmasti tästä päivästä tulee ikimuistoinen, Maya on hulluna suhun, oli se sitten allapäin tai ei. Näen sen hänen silmistään.”

Latika istuskeli hieman hermostuneena keinutuolissa Damenin huoneessa pitämässä poikaa silmällä muiden hääriessä vaatekaappien luona. Hän oli huolissaan tyttärensä puolesta. Philippe oli tälle toki mitä parhain mies, mutta Latikaa hermostutti se, että Maya ei ollut kertonut miehelle totuutta itsestään. Hän oli osittain valehdellut mielipiteestään rauhoitellessaan nuorta naista hetki sitten, mutta pakkohan hänen oli ollut: eihän Mayan hääpäivää sopinut pilata hermostuttamalla tyttöparkaa entisestään.

Latika katseli pientä Damenia, joka iloisesti lallatellen leikki palikoilla puuhapöytänsä ääressä. Poikaraukka kantoi heidän sukunsa geenejä, jotka tuntuivat aiheuttavan vain hankaluuksia. Latika toivoi kovasti, ettei poikaa kiusattaisi myöhemmällä iällä, kuten häntä silloin, kun hän oli kouluikäinen. Noh, ainakin pojalla oli välittävät vanhemmat, joista ainakin toinen osasi selittää moisen kummajaismaisuuden.

”Mummu”, Damen kikatti katsahtaessaan isoäitiään. Latika soi pikkuiselle lempeän hymyn. Toisaalta hän voisi olla rauhassa. Hän oli suorittanut tehtävänsä, saattanut maailmaan ihania lapsia ja onnistunut kasvatuksessakin. Noh, Vanessa oli asia erikseen, mutta sille hän ei mahtanut mitään. Se, mitä jatkossa tapahtuisi, olisi Mayan oma asia ja hän voisi olla vain parhaansa mukaan äidillisenä tukena siihen asti, kunnes olisi aika siirtyä ajasta ikuisuuteen. Mutta sen aika ei toivottavasti olisi vielä pitkään aikaan, sillä Latika halusi ehdottomasti nähdä lisää Damenin kaltaisia pikkuihmisiä.  

Lopulta kaikki oli valmista. Maya oli vetänyt kauniin valkoisen mekkonsa ylleen, meikannut ja viimeistellyt hiuksensa. Takapiha olisi täynnä vieraita ja siellä olisi myös vihkikaari, jonka alla hänen tuleva aviomiehensä häntä odottaisi. Maya käveli eteenpäin hitain askelein. Voi, miten häntä jännittikään. Eihän elämä tämän jälkeen voisi kovin paljoa muuttua, hänestä vain tulisi rengastettu nainen ja hän saisi rakastamansa miehen täydellisesti omakseen. Ja olihan päivä kaunis ja…

Mayan oli pakko myöntää jopa huonosta itsetunnosta kärsivälle itselleen, että kaunis oli hänkin. Keijufriikki jutuista viis, hitto vie, tästä tulisi hänen elämänsä paras päivä, hinnalla millä hyvänsä!

~**~

Otsikon biisi: Glee cast (alkup. Jason Mraz) - Lucky

Tämän osan julkaisussa meni tosi kauan, anteeksi siitä... Kyse ei ollut alunperin innostuksen puutteesta, vaan pelini temppuilista Paratiisisaaren asentamisen jälkeen. Jouduin asentamaan pelini kokonaan uusiksi ja poistamaan oikeastaan kaikki Package-tiedostomuotoiset ladattuni. Aikaa meni juttujen uudelleenlatailussa ja pelin testailussa. Pelitallennukset onnistuin onneksi säilyttämään ehjinä, joskin Gruenin alkuperäinen pelitallennus lagasi aivan julmetusti. Myös CAS kaatuili ja jumitti jatkuvasti. Pääsyin lopulta muuttamaan kopion tästä perheestä uuteen kaupunkiin ja pienemmälle tontille siinä toivossa, että kone jaksaisi pyörittää vähän paremmin. Nyt peli toimiikin varsin mukavasti, joskin odotan pelipäivitystä kuin kuuta nousevaa :D

Pieniä muutoksia saatoitte varmastikin huomata :> Isoin asia on ehkä juurikin uusi kaupunki ja aikaharppaus edellisestä osasta. Pahoittelen tätä, sillä olisin mielelläni edennyt rauhallisemmin, mutta onnistuin hukkaamaan vähän kuvia ja muutenkin tää oli loppujenlopuks helpompi toteuttaa näin :D 

Muita muutoksia ei juuri sitten olekaan, paitsi että pelissäni on nyt uudet korvaavat ihot ja simmut :)

Ja mitä itse osaan tulee... Noh, se nyt on vähän tollanen hajanaisista kohtauksista kasattu viritelmä, joka toimii nyt ainakin jotenkuten :D Kuvista tykkään itse aivan hirveästi, mutta tällä kertaa kirjoittaminen tökki pahasti. Tää osa nyt oli tämmöstä vähän diipadaapaa, Mayan mietiskelyä ja perheen uuteen ilmeeseen tutustumista. Ja anteeksi toi ylimääräisiä välejä sinnetänne jättävä rivitys D: Vaikka kuinka koitan ottaa ne pois ja vaihtaa riviä painamalla siftiä enterin kanssa, niin en vaan saa noita pois :(

Toivottavasti kuitenkin tykkäsitte, jättäkäähän taas kommenttia ja mielipiteitä, ette tiedäkään kuinka paljon ne merkitsee :)