Extra - Hetken tie on kevyt

Noniin, tässä olisi Gruenien ensimmäinen extraosa! :) Ja se kertoo tosiaan siitä, miten alientyttö Vanessan elämä uudessa kaupungissa sujuikaan... Tätä oli tosi kiva tehdä, innostuin vähän liikaakiin, sillä tää on ainakin kaks kertaa normiosan mittainen, joten toivottavasti vaan jaksatte lukea :3 En vaan raaskinut lyhentää tätä... Mutta uskokaa pois, karsin kuvia jo nyt ihan tuhottomasti :D

Mutta nyt lukemaan, toivottavasti tykkäätte! 

~**~

Vanessa istui oman talonsa olohuoneessa katselemassa tv:tä, jonka oli onnistunut saamaan halvalla nettisivulta, jolla myytiin käytettyä, mutta toimivaa elektroniikkaa. Kuva oli hieman rosoinen, mutta siitä sai selvän ja se riitti. Kämppäkään ei ollut ihan oma, vaan kaupungin vuokra-asunto. Tapettien vihreä sävy saati sen ällöttävän harmoninen kuvio eivät Vanessan silmää miellyttäneet, mutta remonttilupaa hän ei ollut asuntoon saanut. Vanessa tuijotti ruudussa pyörivää aataminaikaista kauhuleffaa, jonka nykypäivänä saattoi huoletta luokitella pesunkestäväksi komediaksi. Hän oli nähnyt samaisen leffan joskus aiemminkin, silloin kun asui vielä kotona…

Hän oli leikkinyt mielikuvitusleikkejä siskonsa kanssa ja televisiossa oli pyörinyt taustalla juurikin tuo samainen tunnusmusiikki ja päähenkilönä keimailevan bimbon kiljahdukset. Hänellä oli ollut niin hauskaa tuolloin. Muisto oli ajalta ennen sieppausta ja biologisen äitylin kohtaamista. Ajalta, jonka hän muisti onnelliseksi ajaksi. Kauhukakara hän oli ollut jo tuolloin, mutta se oli ollut aivan toista luokkaa kuin vähän vanhempana.

Äkkiä Vanessan mieleen nousi kaunis muisto jostain aivan varhaislapsuudesta. Latikan lämmin syli ja äidillinen huolenpito. Vasta nyt aikuistuttuaan ja elettyään jonkin aikaa omillaan, Vanessa oli alkanut tajuta, mitä kaikkea olikaan hukannut elämänsä aikana jonnekin matkan varrelle. Ei voinut puhua mistään ”silmien avautumisesta”, mutta kyllä, häntä kadutti.

Muutto Moonlight Fallsiin oli ollut hänen paras päätöksensä ikinä. Ympäristö oli rauhallinen ja kuuluisa yliluontoisuudestaan, joten hänen vihreä ihonsa ei herättänyt sen kummempaa huomiota. Vaikka Vanessa itsevarma nuori nainen olikin, kaipasi hän silti joukkoon sulautumisen tuomia hyötyjä. Sitä paitsi maisema hänen takapihallaan oli mitä kaunein. Vuodenajat ja sää vaihtelivat täällä aivan toisella tavalla kuin kotona, sillä täällä vasta alkanut kesä tulisi kestämään huomattavasti kauemmin. Noh, se ei Vanessaa haitannut, vaikka hän talvesta pitikin.

Hänen vuokra-asuntonsa oli kuitenkin ihan kunnollinen pieni omakotitalo. Tehtyään koko teini-ikänsä töitä opintojen rinnalla, oli säästöissä tarpeeksi rahaa takuuvuokraan ja vähän ylikin. Pihalla ei ollut vielä mitään ihmeellisyyksiä, joskin kaupunki oli suunnitellut rakentavansa sinne uima-altaan. Vuokra nousisi toki moisen investoinnin jälkeen, mutta ajatus kutkutti Vanessaa ja hän päätti, että jäisi tänne.

Sisustus ei ollut aivan Vanessan synkähkön tyylitajun mukainen, mutta se menetteli ja kämppä oli pohjaratkaisultaan mukava ja neliöitäkin riitti tarpeeksi. Yhdistetty olohuone-keittiö, makuuhuone ja kylppäri.

***

Vanessa oli kotoa karkaamisensa jälkeen suorittanut muutamat uupuvat lukiokurssinsa ja saanut viimein päättötodistuksen käteensä – eikä arvosanoissa ollut mitään moitittavaa. Opinnot suoritettuaan hän oli hakeutunut puolustusvoimiin. Sotilasura oli kiehtonut häntä aina ja ylennyttyään uusien alokkaiden käskyttäminen olisi taatusti huippuhauskaa!

Vanessa yritti parhaansa sopeutuakseen ihmisyhteisöön. Hän halveksi suurinta osaa näistä tavallisista tallaajista edelleenkin, mutta hän yritti hillitä itsensä. Erakoituminen ei houkutellut edes häntä. Kaunis neitokainen sai kaupungin kaksilahkeisilta ihan kiitettävästi katseita, mutta jostain syystä Vanessaa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Kesäinen helle oli sitä tuskallisen hitaasti tappavaa laatua, joten Vanessa päätti levähtää hetken aikaa suuren puun varjossa. Puistomaisema oli kieltämättä kaunis auringonvalossa ja kaikkialla kaikuva ihmisten hälinä tuntui tavallaan rauhoittavalta. Kaupungin keskuspuisto oli hyvin samanlainen kuin hänen kotikaupungissaankin ja se toi lohtua hänen melko yksinäiseen elämäänsä. 

”Hei, sinä nätti nappisilmä!” joku kundi hihkaisi piknikkorinsa takaa. Samalle viltille oli kerääntynyt melko suuri lauma auringonpalvojia. 

”Tule tänne meidän kanssa, ettei tarvii yksin olla!”

Vanessa väänsi tekohymyn kasvoilleen ja raahautui muiden seuraan. Hänelle tarjottiin herkulliselta tuoksuvaa hodaria, jonka hän otti vastaan mielihyvin. Ilmaista ruokaa, hitto vieköön!

”Et taida olla täältäpäin”, totesi ruskeatukkainen mies, joka häntä oli kutsunut. Vanessa huokaisi tympääntyneesti ja kohautti olkiaan. Hän saattoi tuntea kaikkien tuijotuksen ihollaan.

”Näkyykö se niin selvästi?”

”Ei. En vain ole nähnyt sua ja tunnen aika lailla kaikki täältäpäin”, mies nauroi. ”Mutta tervetuloa. Olen Adam Joki”, hän jatkoi ja ojensi kätensä.

”Vanessa”, Vanessa totesi suu täynnä leipää ja makkaraa vaivautumatta kättelemään miestä. Mies katsoi häntä epävarmasti ja antoi kätensä tippua alas. Hetken vaivaantunut hiljaisuus valtasi seurueen, mutta pian toisilleen tutut ihmiset jatkoivat iloista rupatteluaan. Brunette ääliö yritti vielä virittää keskustelua Vanessan kanssa, mutta lopulta tämäkin lopetti. Syötyään Vanessa nousi ylös ja vilkutti muille hyvästiksi.

”Hetkinen!” joku uusi toivoton tapaus pysäytti hänen aikeensa lähteä.

”Niin?” Vanessa tiuskaisi töykeästi. Tummahiuksinen, parrakas ja hieman vanhempi mies loi häneen tympeän katseen.

”Etkö aio edes kiittää safkasta?” 

Vanessa mulkaisi miestä ja loihti kasvoilleen harvinaisen epäaidon hymyn. 

”Kiitos.” Se kuulosti loukkaukselta hänen lausumanaan. 

Mies avasi suunsa änkätäkseen vastaan vielä jotain, mutta Vanessa töykkäsi tämän syrjään ja pinkaisi juoksuun. Hän jätti raivostuttavan seurueen taakseen hyvin mielin. Nuo ihmiset olivat typeriä, mutta ainakin hän oli sietänyt heidän seuraansa. Ainakin hetken aikaa. Olihan se sentään alku.

***

Vanessa oli yhä kiinnostunut taiteesta ja hänen onnekseen kaupungista löytyi yllättävän tasokas taidegalleria. Hän vieraili siellä lähes viikoittain tuijottelemassa kuuluisien taiteilijoiden teoksia ja hakemassa inspiraatiota omiin maalauksiinsa.

Gallerian takapihalta löytyi myös ihana suihkulähde, jota katsellessa saattoi vierähtää tunti tai toinenkin. Vanessan ajatukset harhailivat usein lapsuusmuistoissa, vaikka hän yrittikin olla ajattelematta niitä. Totuus oli, että hän kaipasi kotiin. Hän oli kuitenkin liian ylpeä soittaakseen perheelleen.

Yöt olivat kaikista pahimpia. Vanessa nautti uudesta itsenäisestä elämästään, mutta se alkoi käymään varsin yksinäiseksi. Vaikka hän ihmisiä karttoikin, kaipasi hän silti joskus seuraa. Kotona hän oli tehnyt läksyjä Rhagen kanssa ja kierrellyt Mayan mukana kaupunkia. Hän ei juurikaan nukkunut öisin, sillä painajaiset vaivasivat häntä tai sitten hän ei vain saanut unta. Vanessa tuijottelikin usein vain tähtitaivasta ja toivoi, että Rhage tai isä katselisi sitä samaan aikaan. Ajatus toi hänelle jotain lohtua.

Arki pyöri töiden ja kotona löhöämisen ympärillä. Vanessa ei enää juuri käynyt kaupungilla, vaikka se olisi voinut auttaa hänen sisäiseen ahdistukseensa. Hän opetteli kokkaamaan kunnolla, ettei hänen tarvitsisi käydä ulkona syömässä. Tietoisesti tai ei, hän eristäytyi muusta maailmasta lähes täysin. 

Eräänä vapaapäivänään Vanessa päätti vierailla lähistöllä sijaitsevalla hautausmaalla. Paikka oli kiehtonut häntä jo pitkään, sillä paikallisessa lehdessä oli kerrottu jotain haudanryöstäjistä ja haamuista. Hän ei uskonut ainakaan jälkimmäisiin, mutta aavemainen tunnelma veti häntä puoleensa. 

Vanessan oli pakko myöntää, että ilmapiiri oli kyllä jotenkin karmiva. Kummallinen usva oli levittäytynyt hautausmaan muurien sisäpuolelle. Vanessaa se lähinnä hymyilytti; juuri jotain tällaista hän oli kaivannutkin. Jännitystä nimittäin. 

Hetken kierreltyään tutkimassa hautoja ja kuolleiden ihmisten kuolinpäiviä, Vanessa istuutui penkille. Se tuntui viileältä hänen takamuksensa alla. Ilma tuntui kuitenkin lämmenneen aavistuksen verran, mutta kummallinen usva ei kadonnut mihinkään. Vanessan katse osui vesirajamekkoon pukeutuneeseen nuoreen naiseen, joka seisoi erään haudan äärellä kasvot käsiin haudattuna. Tämän olkapäät liikkuivat sillä tavoin, että Vanessa tiesi tämän itkevän. Hän oli juuri kääntämässä mielenkiintonsa muualle, kun tyttö yllättäen kääntyi.

Vanessa ei kyennyt enää irrottamaan katsettaan neitokaisesta. Tällä oli upea kroppa ja kauniin tasainen rusketus. Tai sitten tällä oli luonnostaan tummahko iho. Vanessa jäi kuitenkin jumiin tytön silmiin. Ne olivat kummallisen hehkuvat, eikä Vanessa voinut olla tuijottamatta, kun tyttö asteli yllättäen lähemmäs.

Lupaa kyselemättä tyttö istuutui hänen viereensä ja risti jalkansa. Vanessa käänsi katseensa pois ja jäi tuijottamaan eteensä. Hetkeen hänen mielessään ei liikkunut muuta kuin nuoren naisen kauniit kasvot. Sitten hän hätkähti kuin transsista ja muisti ihmiskammonsa.

Parempi lähteä…

”Moi”, tyttö kuitenkin tervehti yllättäen. Vanessa jäi tuijottamaan tätä hämmentyneenä, eikä saanut sanaa suustaan jumiuduttuaan taas tytön silmiin. Tyttö kohotti kulmiaan kysyvästi ja Vanessa pudisti pienesti päätään.

”Hei”, hän sanoi käheästi. Käheästi? Miksi hitossa hänen äänensä oli käheä? Tytön suupielet kaartuivat ilkikuriseen hymyyn.

”Osaathan sinä puhua”, tämä sanoi ja nojautui eteenpäin. ”Katselin sinua jo aiemmin.”

Vanessa kurtisti kulmiaan.

”Miksi?”

”Muistutat minua veljestäni.”

”Veljestäsi?” Vanessa hämmästeli. Tyttö nyökkäsi ja kertoi täysin vilpittömän näköisenä veljestään, joka oli ollut Vanessan tavoin puoliksi ihminen, puoliksi alien. Toisin kuin Vanessa, tytön veli ja koko perhe oli tiennyt asiasta aina. Sitä ei salailtu, eikä veljeä oltu kaapattu ilkeän äidin toimesta.

”Anton oli varmaan maailman ihanin ihminen… Niin kiltti ja ystävällinen kaikille. Mutta ihmiset eivät pitäneet hänestä, koska hän oli niin kummallisen näköinen. Anton ei välittänyt siitä, hymyili vain, mutta tiedän, että häneen sattui”, tyttö selitti. Vanessa tunsi suurta myötätuntoa tuota poikaa kohtaan. Ajatella, että maailmassa on joku samanlainen kuin hän!

”Asuuko hän nyt täällä?” Vanessa kysyi innostuneena. Hänet valtasi halu tavata kaltaisensa. Tyttö hymyili surullisesti päätään pudistellen.

”Ei… Tai tavallaan. Kävin juuri hänen haudallaan.”

”Ai, olen tosi pahoillani”, Vanessa sanoi ja tajusi tarkoittavansa sitä.

”Ei se mitään, siitä on jo kauan… Hän jäi auton alle.”

 Tytöt juttelivat pitkään kaikesta maan ja taivaan väliltä, ja ennen kuin he huomasivatkaan, olikin jo ilta. Kaunis tummatukkainen tyttö nousi hymyillen ylös ja katsoi Vanessaa ystävällisesti.

”Oli… Tosi kiva jutella. Ja olisi kiva tutustua paremminkin”, tämä sanoi ja purskahti sitten heleään nauruun. ”Joten mitä jos kertoisit nimesi ja puhelinnumerosi?” 

Vanessaakin nauratti. He olivat jutelleet kuin ylimmät ystävykset tietämättä edes toistensa etunimiä.

”Olen Vanessa”, hän sanoi hymyillen ja kaivoi kännykkänsä esille. ”Entä sinä?”

”Amanda Vaara”, tyttö sanoi ja näytti säteilevän hautausmaan usvan keskellä. 

”Oli hauska tavata, Vanessa.”

Vaihdettuaan numeroita Amanda vilkutti Vanessalle hyvästiksi ja lähti. Vanessa jäi vielä hetkeksi istumaan ja tuijottamaan tyhjyyteen hymyillen kuin mikäkin idiootti. Hänen sisällään oli kehittymässä jokin aivan uudenlainen tunne. 

***

Ajan kanssa Vanessa sopeutui paremmin elämäänsä Moonlight Fallsissa. Se oli pitkälti erään tietyn ansiota. Amandasta oli tullut hänelle todella läheinen, vaikkei hän olisi koskaan uskonut niin tapahtuvan. He soittelivat tai vähintäänkin tekstailivat päivittäin ja sopivat tapaamisia silloin tällöin.

”Tulithan sinä!” Amanda hihkaisi hymyillen. ”Olen ollut täällä jo tunnin verran.” Vanessa kohotti kulmiaan ja pudisti päätään hämmentyneenä.

”Mutta mehän sovimme, että puoli viisi suihkulähteen luona? Ja kello on juuri sen verran, olisit soittanut, että tulet aikaisemmin…” 

Amanda purskahti nauramaan ja ponnahti ylös.

”Äh, kunhan pilailin, tulin itsekin vasta äsken”, Amanda hymyili ja ojensi yllättäen Vanessalle kukkapuskan. Vanessa tuijotti naista hämillään, eikä oikein tiennyt, mitä tehdä. 

”Täh? Kukkia?”

”Niin, toin sinulle kukkia, höpsö!” Amanda kikatti ja tyrkytti kimppua Vanessalle. ”Ota se nyt, tai mulle tulee paha mieli!”

Toisin kuin Vanessa, Amanda tuli toimeen kaikkien kanssa. Hän oli kova puhumaan, eikä yleensä osannut sulkea suutaan hetkeksikään. Hän oli myös tavattoman iloinen ja ystävällinen. Hän loi iloa ja valoa ympärilleen, tai siltä ainakin Vanessasta tuntui. Moni ei olisi uskonut hänen ja Vanessan olevan ylimpiä ystäviä… Mutta ehkä se ”vastakohdat täydentävät toisiaan”-ajatteluperiaate piti paikkaansa.

Amanda oli Vanessalle hyvin erikoinen ystävä. Mutta sellaisia kai ensimmäiset ystävät ovat, Vanessa tuumi. Hänellä ei aiemmin ollut ollut sisarusten lisäksi muita tuttavia, joten hän ei aina oikein tiennyt, miten toimia Amandan kanssa. Lisäksi välillä tuntui, että heidän välillään oli jotain muutakin kuin ainutlaatuista ystävyyttä, jotakin hyvin sähköistä, mutta lämpimän suloista. 

”Hyi, eikö tuo kirsikka ole kauhean makeaa?” Amanda päivitteli, kun parivaljakko oli illan hämärtyessä kaivannut jotakin makeaa ja kylmää suuhunpantavaa. Päivä oli ollut aurinkoinen ja suorastaan tuskallisen kuuma. Mutta hauskaa heillä oli ollut. 

”Nojaa, ehkä vähän”, Vanessa hymyili, kun Amanda istuutui hänen viereensä. Ilman viiletessä tuuli hyväili Vanessan ihoa nostattaen sen kananlihalle. 

”Ei kai sinulla ole kylmä?” Amanda huolestui huomatessaan ystävänsä ihokarvojen nousseen pystyyn.

”Vähän.”

”Tanssitaan!”

”Täh?” Vanessalla todella oli joskus vaikeuksi pysyä mukana Amandan ajatuksenjuoksussa.

”Älä viitsi, hyvä biisi, eikä kukaan katsele”, Amanda myhäili ja veti Vanessan seisomaan. Hetken aikaa Amanda sai keinutella lanteitaan yksinään, mutta pienen maanittelun jälkeen rytmi tarttui Vanessaankin. 

”Saanko luvan?” Vanessa innostui kysymään madalletulla äänellä saaden seuralaisensa kikattamaan hillittömästi. Amanda vaikutti joidenkin silmissä ehkä hyvin pinnalliselta, mutta Vanessalle tyttö oli hyvin rauhoittavaa seuraa. Ja Vanessa oli nähnyt naisesta useita eri puolia ja tiesi, että teinityttömäinen ulkomuoto ja kiherrys olivat vain pintaa. Katsoessaan syvälle Amandan hopeisina hohtaviin silmiin, Vanessa tunsi sydämensä jättävän lyönnin väliin. 

Tuo ilta muutti paljon asioita. Vanessan sydän alkoi sykkiä aivan uudella tavalla ja elämä sai uuden merkityksen. Aikaisemmin millään ei ollut ollut mitään merkitystä. Nyt millään muulla kuin Amandalla ei ollut mitään merkitystä. 

Vanessa oli uuteen taloonsa muutettuaan päättänyt vakaasti, ettei hän ottaisi vieraita oman kattonsa alle. Amandasta tuli kuitenkin lopulta pitkän vitkuttelun jälkeen säännön vahvistava poikkeus. 

”Otithan sä mut viimein tänne”, Amanda piikitteli hymyillen. Vanessa puri huultaan ja kohautti olkiaan. 

”Njoo”, hän mutisi ja tuijotteli salaattiaan. Vaikka he tulivat loistavasti toimeen, oli Vanessalla silti ajoittain ongelmia kommunikaation kanssa. Hän vain ei osannut olla erityisen puhelias. 

***

Päivät kuluivat ja kesäilma lämmitti niin vettä kuin kaupunkilaisten mieltäkin. Vanessa ja Amanda ottivat kesästä kaiken irti ja heidän suhteensa syveni syvenemistään.

Uinti osoittautui molemmille rakkaaksi ajanvietoksi, ja usein he sopivatkin tapaamisia joen rannalle.

Amanda alkoi viettää yhä enemmän aikaa Vanessan luona, sillä hän asui yhä vanhempiensa luona, eivätkä vanhemmat oikein pitäneet Vanessasta. Tämä kuulemma muistutti liikaa edesmenneestä veljestä, eikä Vanessan luonne noin muutenkaan ollut mistään helpoimmasta päästä. 

”Tule nyt vaan, ihan mahtava matsi menossa!” Amanda hihkui sohvalta jalkapallo-ottelun pauhatessa tv:stä. Vanessa katseli naista mietteliäänä ja ihmetteli jälleen kerran, miten tähän oltiinkaan päädytty. Hän, ihmisvihaaja, joka inhosi urheilua, istui kaksin kauniin urheilufriikin kanssa tuijottamassa tyhjänpäiväistä jalkapallomatsia.
Kaikkea se rakkaus teettää…  Vanessa hätkähti omia ajatuksiaan.
Niin mikä ihmeen rakkaus? Eihän hän mitenkään koskaan ikinä milloinkaan voisi…

Vai voisiko sittenkin?
Ainakin hänellä oli hurjan hauskaa tuon tytön kanssa, tekivät he sitten mitä tahansa.

***

”… Ja siten sain tietää sen. Että olen kummajainen avaruudesta, että koko elämäni on perustunut valheelle. Aloin inhota kasvattiäitiäni ja kohtelin häntä kaamealla tavalla. Jälkeenpäin kaduttaa, sillä hän todella rakastaa minua - tai ainakin rakasti. Mutta… En vain osaa enää korjata asioita. Enkä todellakaan halua palata sinne enää ikinä.”

Amanda oli eräänä iltana saanut Vanessan kertomaan elämäntarinansa. Vanessa oli kierrellyt ja kaarrellut asian kanssa, mutta lopulta hän oli kertonut kaiken. Tavallaan se tuntui jopa hyvältä.

”Olen pahoillani”, Amanda sanoi ja katsoi Vanessaa syvälle silmiin. ”Se, mitä veljelleni tapahtui, oli kamalaa… Mutta ei kenenkään pitäisi joutua kestämään tuollaista piinaa.”

Vanessa kohautti olkiaan. Hän halusi kiittää ja sanoa vaikka mitä kaunista, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Hän ei vain pystynyt siihen. Sellainen tuntui niin vieraalta…

Vielä vieraammalta tuntui kuitenkin Amandan seuraava siirto. Tämä nojautui yllättäen lähemmäs ja painoi huulensa Vanessan omia vasten. Vanessa jähmettyi paikoilleen ja sulki silmänsä. Hän ei todellakaan tiennyt mitä tehdä. Ei hän osannut suudella! Niinpä hän vain pysyi ääneti ja täysin liikkumatta. Amanda oli kuitenkin sinnikäs ja tottunut Vanessan epävarmuuteen asiassa kuin asiassa: sinnikkäästi hän jatkoi yksipuolista suuteluaan, kunnes Vanessan huulet lopulta raottuivat… Ja koko maailma sai aivan uudenlaisen merkityksen. 

”Oletko varma tästä?” Amanda kuiskasi vielä vedettyään Vanessan sängylle kanssaan. 

”En”, Vanessa kuiskasi, mutta painoi sitten huulensa Amandan huulille. ”Mutta vähät siitä.”

Kaunis, ihanan pitkäksi venynyt hetki päättyi lopulta Amandan nukahtamiseen. Vanessaa taas ei väsyttänyt ollenkaan, sillä hän oli täynnä aivan uudenlaista energiaa! Se, mitä ei koskaan pitänyt tapahtua, oli tapahtunut: hän oli rakastunut ihmiseen. Hän nojasi polveensa ja tuijotteli peiton alla uinuvaa Amandaa. Tämän kasvoilla oli levollinen, onnellinen ilme. Se sai Vanessan suupielet kohoamaan hieman ylöspäin. 

Vanessa siirtyi purkamaan energiaansa maalaamiseen. Samalla hän muisteli hetki sitten tapahtunutta hymy korvissa. Siitäs sait, äiti! Hän oli tehnyt mahdottomasta mahdollista. Hän vihasi edelleen suurinta osaa ihmiskunnasta koko sydämestään, mutta hänellä ei ollut mielenkiintoa tuhota sitä ja valloittaa maailmaa itselleen. Ei enää sen jälkeen, kun Amanda oli ilmestynyt hänen elämäänsä.

***

Amanda muutti pian pysyvästi asumaan Vanessan luokse. Hänellä ei kuitenkaan ollut töitä aktiivisesta hakemisesta huolimatta, joten Vanessa lupautui maksamaan koko vuokran siihen asti, että Amanda saisi työpaikan. Amandaa järjestely häiritsi aluksi, mutta lopulta hän myöntyi siihen vaatien kuitenkin korvaukseksi kaikki kotityöt harteilleen. 

Takapihalle ilmestyi myös kesän loppua kohden uima-allas, jota vuokraisäntä oli Vanessan muuttaessa lupaillut. Amanda rakastui altaaseen, ja usein viettikin siellä päivät pitkät. Viileä vesi helpotti paahtavan kuumina kesäpäivinä ja uimapatjan päällä loikoilu oli mitä paras tapa ottaa aurinkoa.

”Noniin tästä lähtee!” Amanda hihkaisi huojuttuaan jonkin aikaa epävarmana ponnahduslaudalla. Hän laskeutui veteen ei-niin-tyylikkäästi, mutta ainakin uniikisti. 

”Heeeei, äläpäs roiski, ei me olla enää mitään kakaroita”, Vanessa äyskähti hilpeästi loiskuttaen kutienkin itsekin vettä rakkaansa päälle. 

”Paraskin puhuja!” Amanda hihitti ja sukelsi suojaan roiskeilta.

***

Ilmojen viiletessä, mutta talven ollessa yhä vasta edessäpäin, päätti Amanda yllättää tyttöystävänsä kunnolla. Seisoskeltuaan puoli päivää vaatekaapilla, hän oli päätynyt vetämään ylleen kauniin yksinkertaisen kotelomekon. Kello ei kuitenkaan vielä näyttänyt Vanessan kotiintuloaikaa, joten Amanda istuutui tuijottelemaan hermostuneena televisiota. 

Vanessan lopulta tultua kotiin seksikkäissä armeijakuteissaan, Amanda hyppäsi sohvalta riemukas ilme kasvoillaan ja polvistui tyttöystävänsä jalkojen juureen. 

”Amanda, mitäs koiraa sä oikeen leikit?” Vanessa nauroi hämillään, kunnes tajusi Amandan kaivavan jotain kaameaa selkänsä takaa. Vanessa kirosi hiljaa mielessään tajutessaan, mitä nainen aikoi. 

Taitavasti hän näytteli yllättynyttä, kun Amanda avasi sormusrasian hänen edessään. Sormuksessa killuva timantti kimalteli auringonvalossa kuin mikäkin Edward Cullen, mutta moinen säihkyntä ei saanut Vanessaa varsinaisesti ilahtumaan. Toki hän oli otettu, mutta…

Hän ei toden totta ollut valmis menemään naimisiin! Ajatuskin juhlakoltussa keikistelystä papin ja ihmisjoukon edessä oli kertakaikkisen inhottava. 

”Rakas…” Vanessa irvisti yrittäen saada sen näyttämään jonkintasoiselta hymyltä. Huokaisten hän laski kätensä Amandan kädelle ja sulki rasian. ”En ole ihan varma, onko vielä ihan tämän aika…”

Amanda katsoi häntä surullisena. ”En edes ehtinyt vielä sanoa mitään…”

”Tiedän mitä aioit sanoa”, Vanessa kuiskasi lempeästi ja veti tyttöystävänsä ylös. 

”Mikä on? Etkö enää halua olla kanssani?” Amanda kysyi ja tämän ilme sai Vanessan hetkeksi katumaan äskeistä. Ehkä hänen olisi sittenkin pitänyt – Ei. Tämä oli hänen elämänsä. 

”Haluan!” hän kiirehti sanomaan. ”Tiedät kyllä, että haluan. Minä vain…”

”Mitä?” Amanda puuskahti ääni väristen. Vanessa huokaisi ja kohotti kätensä sipaistakseen tämän poskea. 

”Älä käsitä väärin. Rakastan sua, senkin hölmö. Mutta yritä ymmärtää, että en ole valmis etenemään näin nopeasti. Vastahan sä muutit tänne. Eikö riitä, että meillä on koko elämä edessä – yhdessä?” 

Amanda purskahti itkemään ja hän kapsahti Vanessan kaulaan. ”Riittää, riittää, totta kai se riittää! Anna anteeksi, minä –”

”Hys nyt”, Vanessa mutisi ja painoi huulensa Amandan huulille sulkien tämän suun.

***

Parin arki jatkui melko samanlaisena koko kesän, ja Amandakin onnistui saamaan töitä. Eräänä iltana töistä tullessaan Vanessa avasi kännykkänsä ja huomasi vastaamattoman puhelun. Se oli Rhagelta. Pala nousi hänen kurkkuunsa ja syyllisyys täytti hänen mielensä. Hän oli luvannut itselleen, että hän soittaisi veljelleen… Eipä hän ollut niin tehnyt. Vanessa huokaisi ja harkitsi soittavansa takaisin, kunnes hän huomasi, että veli oli jättänytkin viestin vastaajaan. Hän laittoi viestin pyörimään ja painoi luurin korvalleen. Tuntui oudolta kuulla Rhagen ääni, se oli hieman erilainen, kuin hän muisti…

”…Toivon, että olet onnellinen. Missä ikinä sitten oletkin.”

Vaikka Vanessa olikin kova tyttö, kihosivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hän kuitenkin pyyhki ne pois nopeasti, ennen kuin Amanda ehtisi ne huomata. Rhage oli niin kultainen. Hänen tosiaan täytyisi soittaa tälle, mutta… Voi Maya, miksi? Kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiitään pitkin, kun hän vain ajattelikin sitä miestä. Ja nyt hänen siskonsa kantoi sisällään sen lasta. 

”Vanessa? Onko kaikki hyvin? Olet tuijottanut sitä kännykkääs ties kuinka kauan”, Amanda keskeytti hänen ajatuksensa.

Vanessa kömpi tyttöystävänsä viereen sohvalle, ja Amanda kietoi kätensä hänen ympärilleen. Vanessaa hymyilytti hetken, mutta sitten hän taas muisti Rhagen puhelun.

”Oliko joku laittanut viestiä?” Amanda kysyi.

”Joo”, Vanessa huokaisi. ”Veljeni. Se sanoi, että sillä on mua ikävä.”

Amanda hymyili lempeästi ja silitti Vanessan niskaa. ”Totta kai sillä on ikävä!” 

Vanessa tuhahti ja kohautti olkiaan. 

”Se sanoi myös, että sisko menee naimisiin. Ja saa penskan. Vittu, ottaa päähän sellanen!”

”Älähän nyt…” Amanda yritti rauhoitella. 

”Mutta se on niin tyhmää! Vihaan sitä miestä ja –”

”Hei, mitäpä jos antaisit siskosi elää omaa elämäänsä. Ihan niin kuin sinäkin teet. Älä murehdi sitä. Ja jos se nainen kerran on sinulle sukua, niin en epäile hetkeäkään, etteikö se osaisi pitää huolta itsestään”, Amanda sanoi silmää vinkaten. Vanessa huokaisi ja sulki hetkeksi silmänsä. Sitten hän kääntyi katsomaan rakastaan ja nyökkäsi.

”Olet oikeassa.”

”Ainahan minä”, Amanda virnisti.

***
 

”Hei, arvaa mitä!”

”No?” Vanessa hymyili. 

”Jos näkee tähdenlennon, saa toivoa jotakin”, Amanda kertoi tietäväisenä.

”Mikä uutinen tuo nyt on? Ikivanha juttu.”

”Mitä vikaa vanhoissa jutuissa on? Minusta se on romanttista”, Amanda sanoi pettyneenä. Vanessa vilkaisi silmäkulmastaan tyttöystäväänsä hymyillen. 

”Amanda, katso!”

”Täh?”

”No siinä se sun tähdenlentos meni.”

”Eikä”, Amanda henkäisi ihmeissään ja samalla harmistuneena. 

”Älä huoli, ehdin jo toivoa”, Vanessa lohdutti nauraen ja pukkasi Amandaa kylkeen. Toivon, että Rhage ja Maya löytävät yhtä suuren onnen kuin minä. 

”Mitä toivoit?” Amanda kysyi vaisusti. Vanessa nojautui aavistuksen taaksepäin ja huokaisi onnellisena. 

”Eihän toiveita saa kertoa, tai ne ei toteudu…”

”Kuka  nyt puhuu vanhoja juttuja?”

Tytöt purskahtivat nauruun ja kaatoivat toisensa makaamaan kostealle nurmikolle. Elämä tosiaan oli helpompaa, kun oli joku, jonka kanssa jakaa se. 

Kun yössä yksin vaeltaa,


Voi kaltaisensa kohdata


Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea.


Ei etäisyys, ei vuodetkaan.

Ei mikään meitä erota,


Kun hetken vain sut pitää saan


Ja unohtaa.

~**~

Biisi: Laura närhi (alkup. Tehosekoitin) - Hetken tie on kevyt

Mitäs piditte tällaisesta tarinanomaisesta extrasta? Entä yllätyittekö Vanessan suuntautumisesta? :) Itse nimittäin suunnittelin alusta alkaen Vanessasta tällaista :) Ja Amanda... Hmm, halusin vain luoda ilopillerin :D

Usein extrat on sellasia "paljon kuvia, vähän tekstiä, paljon hyppelyä ajasta toiseen" mutta... Tykkään Vanessasta niin paljon, että halusin tehdä tästä tällaisen :) Ilmaiskaahan rohkeasti mielipiteenne! :3