Osa 12 - Unspoken

Jätän höpöttelyt loppuun ja sieltä löytyy myös pari kysymystä teille lukijoille. Joten nyt mahdolliset anonyymit lukijatkin hereillä! :)

~** ~

Latikan astuttua kylpyhuoneeseen ja vedettyä oven kiinni perässään, Maya ponkaisi salamana ylös lattialta ja kapsahti äitinsä kaulaan. 

”Mitä mulle tapahtuu?” hän nyyhkytti Latikan olkaa vasten onnettomana, vaikka periaatteessa tiesikin kaiken.

”Sinä olet nyt samanlainen kuin minäkin”, Latika sanoi ja hymyili hellästi. ”Ei ole mitään syytä huoleen.”

  

 ”Ai ei vai?” Maya tuhahti irrottauduttuaan äidistään. ”Miten muka voin elää normaalisti tällaisena kummajaisena?” Latika naurahti ja silitti tyttärensä käsivartta.

”Eikös meidän perheen elämä ole melko tavallista ollut? Lukuun ottamatta Vanessan paria katoamistemppua.”

”No, niin kai, mutta – hetkinen”,  Maya säpsähti kesken lauseensa. ”Miten niin paria katoamista? Eihän Vanessa ole kadonnut kuin…” Latikan merkitsevän katseen alla asia valkeni Mayalle sanomattakin. Nythän oli pikkusiskon syntymäpäivä.

”Hän on lähtenyt, vai?”

”Niin”, Latika huokaisi. ”Mutta älä sinä siitä murehdi, hän on vahva tyttö.” Maya naurahti ja nyökkäsi. 

”Tiedän.”

”Mutta kulta, ymmärräthän, että vaikka olet samanlainen kuin minä, siinä ei ole mitään hävettävää. Päinvastoin, olet ainutlaatuinen.” 
Maya katsoi äitiään epävarmasti, mutta nyökkäsi sitten. 

”Entä Philippe? Miten minä voin kertoa hänelle…”

”Cyle otti asian aikoinaan todella hyvin. Isäsi näki jopa äitini ilmestymisen ja minun muuntautumiseni omin silmin… Eikä ollut moksiskaan!” Latika nauroi muistikuvalleen. Silloin kaikki oli ollut niin uutta ja pelottavaa. 

 

Maya katseli äitiään ristiriitaisin tuntein. Oli hienoa, että äidillä oli käynyt niin hyvä tuuri, että mies, johon hän oli rakastunut, ei välittänyt siitä, mikä hän oli. Hän ei kuitenkaan voinut olla niin varma Philippestä. Entä jos tämä ei ymmärtäisi häntä? Hän ei voinut ottaa sitä riskiä, ei sitten mitenkään. Ei ainakaan vielä, kun oli kerrottava vauvastakin…

”Miten oikein saan nämä härpäkkeet selästäni piiloon?” Maya lopulta kysyi. Hänen olisi vielä kerrottava äidilleenkin tiedossa olevasta jälkikasvusta, mutta ensin hän halusi tuntea itsensä edes hitusen normaalimmaksi.

”Keskityt siihen vain kunnolla”, Latika hymyili. 

 

Saatuaan siipensä lopulta piiloon Maya uskaltautui pois kylpyhuoneesta. Hän pelkäsi Philippen odottavan ulkopuolella, mutta makuuhuoneessa ei ollut ketään. Maya oli siitä hyvin kiitollinen. Hän jäi juttelemaan vielä äitinsä kanssa ja lopulta uskaltautui kertomaan raskaudestaan. Latika oli asiasta tietysti mahdottoman innoissaan, mikä oikeastaan vain lannisti Mayaa. Hän kun ei osannut olla yhtään iloinen sisällään kasvavasta olennosta.

Maya halasi kuitenkin äitiään hymyillen. Se oli osittain tekaistu ilon ilmaisu, mutta toisaalta hän oli enemmän kuin kiitollinen Latikan tuesta. Jos Philippe ottaisi hatkat uutisesta kuultuaan, hänellä olisi ainakin perheensä tukenaan.

Maya vaihtoi vaatteensa ja laskosti repeytyneen neuleensa ja paitansa kaikkien muiden rättien alle. Jotenkin hän ei vain voinut heittää niitä pois, sillä ne tuntuivat arvokkailta muistoilta kaikesta karmaisevuudestaan huolimatta. Mayan olo tuntui kohenevan, kun hän oli saanut vedettyä väljemmän paidan ja kulahtaneet farkut ylleen. Hän silitteli hajamielisesti toistaiseksi litteää vatsaansa pohtien tulevaisuuttaan, kun äkillinen kuvotuksentunne kouraisi hänen vatsaansa.

Luoja paratkoon…

Olohuoneessa Rhage ja Philippe katselivat televisiota hyvillä mielin. Kaksikko tuli yllättävän hyvin toimeen keskenään ja Rhage oli sitä mieltä, että Philippe olisi hänen sisarelleen riittävän hyvä mies. Ja muutenkin oli mukavaa saada taloon uutta miesvahvistusta aiemmin vallinneeseen akkavaltaan! Televisionkatselun keskeytti kuitenkin toinen käsi suun edessä olohuoneen poikki rynnistävä Maya. Nainen riuhtaisi ulko-oven kiireellä auki ja katosi näkyvistä. Miehet tuijottivat hetken toisiaan hölmistyneenä, kunnes Philippe lopulta ponkaisi ylös ja lähti kihlattunsa perään.

Maya kumartui kaksinkerroin huonon olon vuoksi. Tuntui kuin hän olisi oksentamassa ulos sisäelimiään. Kuvottava tunne ei tuntunut lakkaavan ollenkaan, vaikka hän kuinka yökki sen jälkeenkin, kun vatsa oli täysin tyhjä, eikä ylös tullut sapen lisäksi mitään muuta. 

Maya kuuli takaansa askeleita ja jonkun kutsuvan omaa nimeään. Philippe. No voihan perhanan perhana.

”Maya, mikä sulla on?” Philippe uteli hänen takanaan. Maya puristi silmänsä kiinni ja hengitti syvään. Nyt olisi pakko kertoa, mikä oli ongelman nimi.

Saatuaan vatsansa rauhoittumaan edes hieman ja pyyhittyään roiskeita poskiltaan Maya ojentautui suoraksi ja kääntyi katsomaan Philippeä. Mies katsoi häntä niin huolestuneena, että Mayaa alkoi melkein itkettää. Hän halusi kertoa oikeasta luonnostaan, kertoa olevansa ihmeellinen satuolento. Mutta hän ei todellakaan ollut varma, pystyisikö siihen.

”Hei, oletko edes samalla planeetalla kanssani?” Philippe keskeytti hänen kuumeisen pohdintansa. ”Ole kiltti ja kerro, mikä on. Tiedän, ettei kaikki ole nyt kunnossa.” 

Maya katsoi miestä hermostuneena ja huokaisi sitten raskaasti.

”Anteeksi”, Maya sai sanottua ja rohkaistui lopulta Philippen vetoavasta katseesta. ”Olen vain niin sekaisin tästä kaikesta.” 
Philippe rypisti otsaansa ja kallisti päätään aavistuksen verran.

”Mistä kaikesta?” hän ihmetteli, mutta sitten järkytyksensekainen oivallus levisi hänen kasvoilleen. ”Oletko alkanut katumaan kihlaustamme?”

”En!” Maya huudahti hädissään ja levitteli käsiään voimattomana. ”En missään nimessä… Miten voit edes kuvitella mitään sellaista? Kyse on vain siitä, että…”

”Niin?” Philippe kysyi jo kärsimättömänä. Mayalla tuntui usein olevan suuria vaikeuksia päästä asiaan. Maya puri vielä huultaan ja loi katseensa ujona varpaisiinsa. 

”Philippe, minä luulen, että meistä saattaa tulla vanhempia”, hän lopulta töksäytti yllättäen. Sanat onnistuivat tippumaan hänen huuliltaan kaikesta kiertelystä huolimatta täysin varoittamatta ja Philippe jäi tuijottamaan kihlattuaan epäuskoisena. 

”Tarkoitatko, että olet… Sinä siis olet –”

”Raskaana. Kyllä”, Maya päätti miehen lauseen. Hetkeen kumpikaan ei osannut sanoa mitään, mutta sitten Philippe veti Mayan syleilyynsä.

”Sitäkö se olikin… Siksi olet ollut niin kummallinen”, Philippe huokaisi ja suukotti Mayaa. Maya nyökkäsi ja mutisi jotakin anteeksipyynnöntapaista. 

”Sinä oksensit äsken, etkö vain? Oliko se aamuinenkin sitä samaa, raskaudesta johtuvaa pahoinvointia tai jotain? Yritit kertoa minulle asiasta jo aamulla, mutta sitten pahoinvointi yllätti?”

Maya tuijotti miestä epäröiden. Mitä hänen pitäisi tehdä? Philippe oli antanut hänelle juuri äsken oivallisen tekosyyn äkilliselle vessaan pakenemiselle. Hän voisi käyttää sitä vallan hyvin. Toisaalta valehtelu tuntui inhottavalta, mutta…

”Niin”, Maya henkäisi lopulta. ”Juuri niin, olen pahoillani.” Philippe silitti hänen hiuksiaan ymmärtäväisenä ja suuteli tätä vielä uudestaan.

”Ei se mitään, kultaseni. Minä ymmärrän täysin.”

Mayan sydäntä kirpaisi. Ei, et ymmärrä ollenkaan.

Nuoripari siirtyi lopulta sisälle katselemaan televisiota. Myöhemmin illalla Philippelle tuli kauhea nälkä, joten he päättivät ruveta yhdessä kokkailemaan. Kokkaaminen oli kuitenkin hieman liioiteltu ilmaisu, sillä Philippe vain lämmitti nakit ja sämpylät mikrossa. Maya puhdisti naureskellen liettä samalla, kun Philippe vartioi mikroa silmä tarkkana. ”Katso nyt ettet kuumenna niitä liikaa”, nainen irvaili ja sai vastaukseksi leikkimieliseksi tarkoitetun keskisormen.

Lopulta mikrosta kuului perinteinen pirahdus, ja Philippe otti lautasen innokkaana ulos kiroillen kuumaa reunaa. Maya pursotti herkkuihin mausteet ja oli ottamassa itseleen yhtä nakkisämpylää, kun oli tuntevinaan liikahduksen vatsassaan. Mahdotontahan se oli, sillä raskaus oli niin alkuvaiheessa, mutta ajatus vatsaa potkivasta pikkuihmisestä lämmitti jopa epävarman Mayan mieltä. Ajatella, että hänen sisällään oli jokin, joka oli hänestä täysin riippuvainen… 

”Toivottavasti pidät hodareista”, hän kuiskasi hymyillen ja naurahti sitten perään omille höpinöilleen. 

”Mitä sanoit?” Philippe kysyi pöydän luota suu täynnä ruokaa.

”Puhelin sille”, Maya sanoi epävarmasti hymyillen astellessaan pöydän luo höyryävä lautanen käsissään. Philippe ponkaisi seisomaan, otti lautasen kihlatultaan ja painoi sitten korvansa Mayan vatsaa vasten.

”Niinkö? Ei sieltä kyllä mitään kuulu… Halloota halloo, isi täällä, onko Alice siellä?”

”Alice?” Maya toisti hämillään. ”Et voi tietää kumpi se on – ja miten niin Alice? Kauhea nimi.” Philippe nauroi päätään pudistellen.

”Varmasti se on tyttö, isin oma prinsessa. Ja Alice oli äitini nimi”, Philippe sanoi, mutta hänen äänensävynsä muuttui loppua kohden.

”Ai, anteeksi”, Maya sanoi kuivasti, eikä kumpaakaan oikeastaan huvittanut enää puhua asiasta enempää.

Syötyään pari siirtyi makuuhuoneen puolelle sängylle loikoilemaan. Maya käpertyi kultansa kainaloon ja nuuhki tyytyväisenä tämän niskaa. 

”Tuoksut niin hyvältä”, hän sanoi ja silitteli miehen rintakehää. Philippe hymyili ja painoi silmänsä kiinni. Maya yritti viritellä jotain keskusteluntapaista, mutta siitä ei oikein tullut mitään miehen torkahdellessa jatkuvasti. 

”Noniin”, Maya herätteli miestä kepeällä, leikkisä ärtyneellä äänensävyllä. ”Menehän iltapisulle ja sitten nukkumaan.” Philippe raotti toista silmäänsä ja näytti kieltä hihittelevälle naiselle. 

”Selvä oooon, äityli”, hän sanoi ja Maya pukkasi tätä nauraen kylkeen.

Parin käytyä iltatoimilla Philippe kömpi omalle puolelleen ja nukahti saman tien. Maya vaihtoi pidempilahkeiset housut jalkaansa, sillä häntä paleli. Sitten hänkin kömpi sänkyyn, muttei mennyt vielä peiton alle, vaan jäi katselemaan nukkuvaa miestään. Nyt kun hän oli taas tavallaan yksin ja hiljaisuuden ympäröimänä, epävarmuus otti hänestä vallan. Olisiko hänestä todella äidiksi? Ajatus lapsesta oli ihana, mutta hän ei todellakaan ollut varma, osaisiko hoitaa sitä oikein. Philippestä tulisi kelpo isä ja aviomies. Ja tämä olikin jo siinä iässä, että oli hyvä asettua aloilleen ja perustaa perhe. Maya oli nuori ja asiasta epävarmempi. Mutta perääntyäkään ei oikein enää voinut. Eikä hän pohjimmiltaan sitä halunnutkaan. Eihän?

 

Toinen suuri kysymys olikin sitten hänen suuri salaisuutensa. Olisiko hänen aivan pakko kertoa Philippelle olevansa keiju? Philippe ei koskaan ollut ihmetellyt ainakaan ääneen hänen tai hänen äitinsä ihonväriä… Maya huokaisi ja irrotti katseensa miehestä. Mikä sotku. Nyt kun hän oli jo kerran valehdellut asiasta, koko juttua olisi entistä vaikeampi ottaa esille. Maya pyöritteli ajatuksia päässään pitkän aikaa, kunnes lopulta teki päätöksen: hän siirtäisi keijuasiaa ainakin lapsen syntymään asti. Hän katsoisi, miten arki lapsen kanssa lähtisi pyörimään ja päättäisi sitten, kertoisiko asiasta vai ei. Päätöksen tehtyään Maya sai edes jonkinlaisen mielenrauhan ja onnistui jopa saamaan unenpäästä kiinni.

Eräänä perjantai-iltana oli ollut Rhagen koulutanssiaisten aika. Pojalla oli ollut siellä todella hauskaa ja vientiäkin oli riittänyt moiselle komistukselle. Rhage oli kuitenkin melko haikealla tuulella kotiin päästyään. Koko muu perhe oli mennyt jo nukkumaan, mutta hän oli huomannut ulkona Vanessan rakentaman lumiukon sortuneen. Pakkasta riitti yhä, joten luultavasti naapurin kakarat olivat käyneet potkimassa sen päivän aikana pilalle. Nyt Rhage tuijotti näkymää keittiön ikkunasta ja hänen mielessään kehkeytyi ajatus.

Hetken emmittyään Rhage kaivoi kännykkänsä esille ja naputteli isosiskonsa numeron. Se tuuttasi pitkään. Ei vastausta. Rhage ei luovuttanut, vaan antoi sen soida. Lopulta kuului Vanessan ääni, mutta se oli vain tämän tyly vastaaja. ”Ole hyvä ja jätä viesti, jos asia sattuu olemaan vakavuusasteeltaan perheenjäsenteni kuoleman tasolla.” Rhage ei voinut olla naurahtamatta ääneen; viesti oli jotenkin niin Vanessan tapaista. Äänimerkin kuultuaan Rhage kuitenkin selvitti kurkkuaan ja huokaisi. ”Vanessa, mä täällä, Rhage.”

”Mulla on ikävä sua, meillä kaikilla on. Tiedän, ettet halua pitää yhteyttä, mutta etkö voisi soittaa edes mulle? Isäkin on kysellyt sun perään päivittäin… Ajattelin kertoa, että Maya on menossa naimisiin. Ja ne saa lapsen, Vanessa, susta tulee täti. Sun on pakko tulla tapaamaan sitä sitten kun se syntyy! Voisit kunnioittaa Mayaa edes sen verran. Soita mulle, ole niin kiltti.” Rhage jäi hetken vielä pohtimaan, mitä sanoisi ja lausui lopulta viimeiset sanat vaimeammalla äänellä. Sitten hän lopetti puhelun, sillä olisi onnekasta, jos sisko jaksaisi kuunnella edes noin pitkää sepostusta.

Puhelun lopetettuaan Rhage kaivoi kaapista jotain jämiä ja istuutui syömään niitä kaikessa rauhassa. Hänen mieltään painoi huoli Vanessasta ja vanhemmista. Hän ei ollut kenenkään puolella, sillä hän ymmärsi siskonsa tekoa, mutta paheksui sitä, kuinka tämä saattoi jättää isänkin noin vain. Lisäksi hän todella kaipasi seuraa. Olihan hänellä kavereita ja Maya, mutta hänen ja Vanessan suhde oli aina ollut jotenkin erityinen. Nyt kun kaikki hössöttivät siskon vauvamahan ympärillä, Rhage tunsi olonsa ajoittain yksinäiseksi. Ei hän katkera ollut, sillä Maya todella ansaitsi kaiken saamansa huomion ja huolenpidon. Pieni ääni hänen sisällään kuitenkin kertoi, että hänkin kaipasi jo pois tästä perhe-elämän keskeltä, johon hän ei varsinaisesti enää kuulunut. 

 

Mennessään nukkumaan Rhage unohtui hetkeksi tuijottamaan huoneen toisessa päädyssä olevaa keskeneräistä maalausta. Vanessa oli jättänyt sen jälkeensä. Hiljaa mielessään Rhage vannoi säilyttävänsä sitä aina. Äkkiä häntä hymyilytti ajatus Vanessasta kiroilemassa vieraassa kaupungissa ihmisjoukon keskellä. Sopeutumista tytöllä ainakin riittäisi, mutta…

”Toivon, että olet onnellinen. Missä ikinä sitten oletkin”, poika kuiskasi uudelleen sanat, joilla oli lopettanut vastaajan jätetyn viestinkin.

Maya joutui jäämään lopulta äitiyslomalle, mikä harmitti naista kovasti. Hän oli ollut todella innoissaan aloitettuaan lääketieteen työt, mutta uralla eteneminen oli keskeytynyt nopeasti. Myös Philippe oli joskus alkuaikoina kertonut olevansa lääkäri, joten rakastavaisilla oli myös sama työpaikka. 

”Miten sairaalalla menee?” Maya kysyi kesken shakkimatsin. Philippellä oli paljon ilta- ja yövuoroja, sillä niistä maksettiin parempaa liksaa ja hän pystyi olemaan päivisin Mayan seurana.

”Hyvinhän siellä, odottelevat jo kovasti sinua potilaaksi”, Philippe sanoi silmäänsä vinkaten. Maya katsoi kihlattuaan hölmistyneenä.

”Miksi he minut sairaaksi haluavat?”

Philippe purskahti nauramaan tehdessään siirtonsa pelissä. ”Synnytysosastolle sinua odotetaan, höpsö!” 

 

Latika oli odotetusti aivan tohkeissaan tulevasta perheenlisäyksestä. Ajatella, että aika oli kulunut niin kiivaaseen tahtiin… Vastahan hän oli pidellyt pientä Mayaa ensimmäistä kertaa sylissään ja nyt tuo samainen nöpönassu odotti omaa lasta. Hurjaa. Myös Cyle odotti ensimmäistä lapsenlastaan innokkaasti, mutta maltillisemmin kuin vaimonsa. Lisäksi miehellä oli ollut viimeaikoina kovia työkiireitä, mutta eläkkeelle jääminen ei olisi tullut kuuloonkaan.

Mayasta tuntui, että päivät suorastaan matelivat. Hän oli Philippen iltapainotteisista työajoista huolimatta paljon yksin kotona. Kun Philippen lisäksi myös vanhemmat olivat töissä ja Rhage koulussa, muutoin niin eloisa talo tuntui kovin hiljaiselta. Ja hiljaisuus ahdisti häntä, sillä silloin hänen ajatuksensa lähtivät aivan liian herkästi liikkeelle.

Mayaa häiritsi edelleenkin se seikka, ettei hän ollut kertonut kaikkea itsestään tulevalle aviomiehelleen. Häitä oli suunniteltu lapsen syntymän jälkeiselle ajalle, sillä Maya halusi litteän vatsansa takaisin ennen kuin vetäisi sen tietyn valkoisen koltun niskaansa. Toisaalta ajatus hääpäivästäkin oli sellainen, että se sai palan nousemaan hänen kurkkuunsa. Voi, kuinka hän kaipasikaan kasvien istuttamista ja puutarhanhoitoa, sen tuomaa rentoutumisen tunnetta… Siivoamisesta oli tullut hänelle eräänlainen turvasatama sillä välin, kun kasvimaa oli lumen peitossa. Se auttoi viemään ajatuksia muualle ainakin hetkeksi.

Joskus kun Philippe ja Maya olivat kotona kahdestaan, Mayan valtasi halu avata suunsa ja kertoa asioista miehelleen. Hän ei kuitenkaan koskaan saanut sanaa suustaan ja juttu jäi aina siihen. Ääneen lausumattomat sanat kelluivat ääneti heidän välillään, mutta ne vaivasivat vain Mayaa. Philippe oletti kaiken olevan täydellisesti ja oli kovastikin innoissaan tulevasta perhe-elämästä. Maya katseli miestä haikeasti ja toivoi, että salailu olisi paras ratkaisu. Varsin hyvin hän kuitenkin sisimmässään tiesi, ettei asia ollut niin. Asioiden salaaminen oli melkein yhtä paha kuin valehtelu. Ellei pahempikin. Sen ajatteleminen sai Mayassa aikaan käsittämätöntä tuskaa, mutta hän kesti sen. Sillä jos Philippe ei häntä hyväksyisikään, vaan pakkaisi tavaransa ja lähtisi takaisin Ranskaan… Niin, sitä hän ei tosiaankaan kestäisi. 

Lumi kuitenkin alkoi vähitellen sulamaan ja se rauhoitti Mayaa ainakin hieman. Raskaus oli edennyt niin pitkälle, että hänen vatsansa alkoi todella näkyä. Latika oli alkanut tekemään puolikasta työaikaa ollakseen seurana raskauden tuomasta väsymyksestä kärsivälle tyttärelleen. Sairaalalla oli ollut paljon kiireitä, joten Philippeä ei juurikaan kotona näkynyt. 

”Äiti…” Maya yritti kerran aloittaa keskustelua epäröiden. Hän oli miettinyt jo pitkään, pitäisikö hänen kysyä Latikalta apua ongelmaansa. 

”Niin?” Latika kysyi hajamielisen lempeästi nostamatta katsettaan köyhistä ritareistaan. 

”Äh, tuota…” Maya empi ja huokaisi sitten alentuneena. ”Eikös Rhagella ole aika pian synttärit? Mitä olet miettinyt lahjaksi?” 

Mayaa hävetti. Hän oli jänistänyt. Hän ei vain pystynyt sanomaan Latikalle, maailman avoimimmalle ihmiselle, että hän itse ei uskaltanut kertoa omalle kihlatulleen, mikä oikeasti oli.

Odotellessaan viimeisimpienkin lumien ja kasvimaan mullan sulamista Maya luki paljon. Hän luki niin ällöttävän siirappisia rakkausromaaneja kuin äitiyteen liittyviä oppaitakin. Hänellä oli monen kuukauden raskaana olon jälkeenkin valtavasti totuteltavaa ajatukseen, että hänestä todella tulisi jonkun elävän olennon huoltaja, äiti.

Viimein kaupunkia alkoi lämmittää loppukevään aurinko ja Maya pääsi häärimään kasvimaansa kimpussa. Hän oli aivan onnessaan saadessaan upottaa sormensa multaan, kastella kasvejaan ja kitkeä niistä rikkaruohoja. Se oli rentouttavampaa kuin hän muistikaan… Puhellessaan tomaattikasvilleen ja nyppiessään epämieluisia ruohoja sen ympäriltä, Mayan mieli lepäsi ja hän tunsi olonsa jopa onnelliseksi.

”Hah, ei enää montaa siirtoa, niin kuningattaresi on mennyttä!” Philppe naurahti tehdessään taktisen siirtonsa shakkipelissä appiukkoaan vastaan. Cyle myhäili mielessään, sillä hän tiesi, kuinka voittaisi. Hän kuitenkin esitti harmistunutta ja sai Philippen luulemaan olevansa voitolla. Kiintoisan pelihetken keskeytti kuitenkin palosireeniä muistuttava tuskanhuuto. Ja se tuli aivan heidän läheltään.

”Voi paska… Philippe, taksi, ambulanssi, mikä vaan – äkkiä!”

”Täh?” Philippe ja Cyle huudahtivat yhdestä suusta ponnahtaen seisomaan. Kumpikin oli menossa iltavuoroon, joten he olivat kolmisin kotona Latikan ollessa töissä ja Rhagen koulussa.

”No se pentu on nyt tulossa maailmaan!” Maya kirkui malttamattomana. ”Soittakaa nyt joku minua hakemaan!”

Cyle ja Philippe eivät kuitenkaan oikein tienneet, mitä tehdä. Cyle oli kokenut tämä aiemminkin, mutta ei silti osannut toimia sen paremmin kuin ensikertalainen Philippekään. Lopulta molemmat kuitenkin rauhoittuivat sen verran, että taksi saatiin tilattua paikalle. 

(Ai että simsin miehet on niin miehekkään ritarillisia <3 Jos itse joskus olen tuossa tilanteessa ja mieheni vaan hyppii seinille paniikissa, niin se on mennyttä miestä sitten :DD Camoon, neito hädässä!)

Lopulta Maya saatiin vauvamahoineen taksiin, joka hurautti saman tien sairaalalle. Philippe oli tietysti mukana ja hössötti Mayalle jotain pyörätuolista, mutta nainen heilautti kättään turhautuneena. 

”Kyllä minä voin kävellä, maksa nyt vain se taksi.” Mayan sydän pamppaili hurjaa tahtia, kun hän asteli sairaalan ovia kohti. Tämä todella oli tapahtumassa. Hänestä tulisi äiti, oikea äiti, tässä ja nyt. Mitähän siitä oikein tulisikaan...

~**~

Otsikon biisi: Hurts - Unspoken

Noniin, olinpas inhottavan kliseinen kun jätin tän tähän kohtaan, mutta kun mäkin haluan laittaa teidät arvailemaan, kysymällä:

Onko lapsi tyttö vai poika?

Ja itse osasta... Hmm toisaalta tykkään tästä ite ja toisaalta en :D Tekstiä on ainakin kuvien määrään nähden taas aika paljon, mutta innostuin kirjoittelemaan, enkä millään raaskinut mitään pätkää lyhentääkään. Toivottavasti kuitenkin tykkäsitte, vaikka tää(kin) osa nyt pääosin oli Mayan itsesäälissä kieriskelyä ja murehtimista :D - Tosin Rhagefaneille (jos sellasia on :D) pientä valotusta Rhagen maailmaan... Se on tollanen herkän runopojan oloinen unelmavävy :D <3
Mutta ensiosassa sitten vähän uusia tuulia :) Ja oikeastaan voisin vähän kartottaa teidän milipiteitä siitäkin, että... 

Kumpi kiinnostaisi lukea seuraavaksi?

       a) Normaalisti osa 13

b) Vanessan extra 

Itse olen ajatellut tuon exrtan julkaista ensin, koska siihen on kuvat valmiina ja tekstikin kirjoitettu jo aika pitkälle (lue: extra ilmeistyisi nopeammin kuin seuraava normiosa, sillä sen kuvaosuus on vähän vaiheessa). Mutta jos täällä yli puolet lukijoista kinuaa seuraavaksi osaa 13 niin voin senkin tekaista jo nyt :) 
Ja laitetaan nyt vielä aikaraja, että pääsen osaa/extraosaa tekemään ja sen ensi viikolla mahdollisesti julkaisemaan :D
Eli kysymykseen numero 2 äänestysaikaa

!!! Maanantaihin 24.06.2013 asti !!!

Tai jos mielipiteenne on täysin yhtäläinen lyhyemmän ajan jälkeen, niin sitten poikkasen äänestysajan jo aikasemmin ja julkaisen sitten mielipiteittenne mukaisen osan aikaisemmin :)
Joten kommentoikaahan ja ilmasikaahan mielipiteitänne!