Osa 18 - No Air

Glee cast - No Air

~**~

”Noh, miten olette sopeutuneet tänne kylmyyteen?”
”Hyvin. Oikeastaan olen kaivannutkin pakkasyön tähtitaivasta. Siitä ei Islassa pahemmin päässyt nauttimaan. Ja lapset ainakin ovat innoissaan lumesta.”
”Lunta ja pakkasta täällä Hidden Springsissä ainakin riittää.”

”Juuri siksi me tänne tulimmekin – täällä on riittävän erilaista.”
”Miten sinä sitten nykyään pärjäilet? Onko täällä helpompaa olla?”
”Ei niin paljon helpompaa kuin toivoin. Etenen silti hitaasti, mutta varmasti. Ainakin olen mennyt eteenpäin, kuten neuvoit. Eikö se olekin hyvä?”
”On, sillä aika parantaa haavat vaikkei kipu koskaan täysin katoakaan. On kuitenkin tärkeää jatkaa elämää.”

Huokaus.
Hiljaisuus.
”Anteeksi, kuulostan taas niin kliseiseltä.”

”Ei se mitään, sehän on sinun työtäsi. Toivon silti, että tämä olisi helpompaa.”

”Minä ymmärrän, Maya, ihan todella. Mutta sinun täytyy vain jaksaa. Ja sanon tämän nyt ystävänäsi, en vain terapeuttinasi.”
Maya vastasi ystävänsä hymyyn pienesti, mutta kyyneleet valuivat silti hänen poskilleen. Taas. 

”Tiedän. Kiitos, Airi, kaikesta. Taidan viimeinkin olla sinulle koko tarinan velkaa”, Maya kuiskasi. Airi hymähti ja katsoi Mayaa ystävällisesti.
”Kyllä minä olen sinun tarinanpätkistäsi melko selkeän kuvan saanut kasattua. Mutta sinun itsesi ja toipumisesi kannalta olisi tärkeää, että summaisit vielä kaikki tapahtumat yhteen ja puhuisit niistä. Mutta älä huoli, ei sillä ole kiire. Etenemme juuri sillä vauhdilla kuin sinusta tuntuu.”

”Ei, haluan puhua siitä nyt. Minulla oli kumma tunne sisälläni jo aamulla. Tuntui, että tänään on se päivä. Käyn kaiken vielä kerran läpi ja sitten jätän sen taakseni. Jos en tee sitä nyt, en ehkä pysty siihen enää koskaan.”
”Kuten haluat. Uskon kyllä, että olet valmis.”
Maya nielaisi vaikeasti ja hengitti muutaman kerran oikein syvään. Suru huokui painavana hänen sisällään, kun hän pitkästä aikaa palautti sen päivän sensuroimattomana mieleensä. 

Philippehän oli ollut kummallinen jo ties kuinka pitkän aikaa, mutta jossain vaiheessa se tuntui tarttuneen äitiinkin. Äiti haahuili ympäri taloa jotenkin eksyneen näköisenä päivästä toiseen. Minä olin raskaudesta ja huolesta todella uupunut. Tuntui, etten oikein muuta tehnytkään kuin nukkunut. Sinäkin aamuna olin torkahtanut sohvalle, ja kuulin vain epämääräisesti äidin lähdön. Kai hän väitti lähtevänsä kävelylle. En kadu mitään  niin paljoa kuin sitä, etten silloin jaksanut nousta sanomaan hänelle ”hei hei.”

Iltapäivällä Philippe tuli töistä aikaisemmin ja pyysi minut kanssaan ulos syömään. Suostuin epäröiden, mutta ilahtuneena saadessani pitkästä aikaa huomiota mieheltäni. Isän saavuttua kotiin jätimme Damenin hänen huostaansa ja lähdimme syömään. Ruuan jälkeen poikkesimme läheiseen konditoriaan kahville. Meillä oli niin hauskaa pitkästä aikaa! 

En tiedä johtuiko yltiöpäinen onneni hormoneista, mutta joka tapauksessa ajattelin, että ehkä kaikki kääntyisi paremmaksi. Olin täysin valmis antamaan Philippelle anteeksi usean kuukauden kestäneen laiminlyönnin. Juttelimme niitä näitä, välttelimme molemmat tarkoituksellisesti arkoja aiheita ja nautimme tilanteesta. Olimme istuneet kahvilassa ties kuinka pitkään, kun puhelimeni sitten pirahti soimaan. 

Se oli jostain kumman syystä Rhage. Vastasin puhelimeen epäröiden ja vaikkei veljen ääni tärissytkään, jokin hänen äänessään sai minut heti varuilleen.
”Hei siskoseni”, Rhage aloitti varovasti.
”Ai hei Rhage, mukava kuulla sinusta”, vastasin ja purin huultani. ”Onko kaikki hyvin?”
”Haluaisin kovasti sanoa, että on”, Rhage mutisi ja huokaisi raskaasti. Kun hän sanoi seuraavan lauseensa, hänen äänensä murtui viimein. 

Jostain syystä aloin itkeä jo ennen kuin veljeni sanoi asiansa. Paha aavistus, joka oli saanut alkunsa tämän hiukan epätavallisesta äänensävystä, levisi kaikkialle kehooni laittaen minut vapisemaan.
”Rhage…” sain vaivoin kuiskatuksi.

Kyyneleet kuuluivat Rhagenkin äänestä. 

”Maya-rakas, olen niin pahoillani. Äiti –” Yskänpuuska keskeytti Rhagen sanat. ”Isä soitti. Äiti on joutunut pahaan onnettomuuteen.”

”Rhage, mitä sinä oikein –” vastustelin kauhistuneena kyyneleet silmissäni.

”Maya, keskity. Sinun täytyy lähteä sairaalalle välittömästi. Isä tarvitsee sinua.”

”Totta kai”, tiuskaisin turhautuneena. ”Mutta entä sinä? Missä sinä olet? Me tarvistemme sinuakin. Ja Vanessaa…”

Rhage huokaisi raskaasti ja vaikka hän yrittikin jostain syystä peitellä itkuaan, kuulin sen silti.
”Olen niin pahoillani… En pääse sinne vielä. Olen työmatkalla Kiinassa enkä saanut lentoa sinne kuin vasta viikonlopulle.”
Rhage ei sanonut mitään Vanessasta. Tiesimme molemmat varsin hyvin, ettei hän tulisi.
”Hyvä on”, sopersin ja aloin vollottamaan vuolaasti Philippen tarkkaillessa minua huolestuneena. 

Ajoimme sairaalaan nopeusrajoituksista piittaamatta. Löydettyämme oikealle osastolle muutuin pitkäksi aikaa täysin turraksi. Kaikki tuntui niin epätodelliselta. Äidin ruhjoutunut, kalmankalpea ruumis makasi puhtaanvalkoisilla lakanoilla ja hänen ympärillään pörräsi kiireisiä hoitajia.

”Mitä on tapahtunut?” kuiskasin järkyttyneenä tukeutuen Philippeen. En saanut silmiäni irti äidistä, vaikka tiesin, että olisi ehkä parempi olla katsomatta.

Äiti näytti niin pieneltä, niin heikolta ja hauraalta. Isä istui hänen vierellään ja näytti olevan yhtä tavoittamattomissa kuin äitikin. Lääkäri selosti jotain käsittämätöntä pahasta auto-onnettomuudesta, mutta en juurikaan kuunnellut häntä. Mietin vain, miksi äiti oli ollut jossakin autossa. Hänhän oli ollut kävelyllä!

”Kaksi muuta autossa ollutta olivat kuolleet välittömästi. Heitä ei ole vielä kuitenkaan tunnistettu, joten minun täytyy pyytää teitä käymään ruumishuoneella”, lääkäri selitti ja huokaisi sitten raskaasti.
”Entä äiti?” minä sopersin vaikka tiesin vastauksen. Olin hoitanut samanlaisia potilaita itsekin ja tiesin kyllä, milloin mahdollisuuksia oli ja milloin ei. En kuitenkaan suostunut hyväksymään sitä. Philippe puristi minua tiukemmin itseään vasten, valmistaen minua kuulemaan totuuden.

En koskaan unohda lääkärin pahoittelevaa ilmettä, ennen kuin hän sanoi sanottavansa.
”Olen pahoillani, äitinne sisäelimet ovat vauroituneet niin pahasti, ettei mitään ole tehtävissä. Pysäytämme sydänkeuhkokoneen, kun olette siihen valmiita.”

Ja niin se tapahtui. Hyvästelin tajuttoman äitini ja ripustauduin Philippeen kuin hukkuva. Toinen lääkäri, Philippen ja minun työtoveri, sammutti masiinat. Minulla ei ollut enää äitiä.

Vaikka oma suruni ja järkytykseni oli sanoinkuvaamatonta, en halunnut edes kuvitella mitä isän päässä liikkui. Isä ei kuitenkaan itkenyt, hän vain nousi vaivalloisesti seisomaan ja lyyhistyi äidin sängylle.

Katselin tuskaisena, kun isä silitti avuttomana kuolleen vaimonsa hiuksia, poskia, huulia. Aivan kuin hän olisi yrittänyt painaa kaiken tarkasti mieleensä. Sitten isä suuteli äitiä vielä viimeisen kerran.

”Sairaalavuoteen viereisellä tasolla oli juuri tuollaisia auringonkukkia”, Maya huokaisi silmäillen kasveja hajamielisesti. Airi katsoi ystäväänsä surullisesti ja vaikka hän kuinka oli saanut koulutuksen tällaisen kuunteluun, hän ei osannut sanoa mitään. Ehkä se johtui siitä, että hän itse välitti Mayasta niin paljon.
Maya oli pitkään hiljaa ja Airi antoi hänelle aikaa. Lopulta Maya pyyhkäisi silmiään ja hymyili surullisesti.
”Noniin, jatketaan.”

Kun palasimme kotiin ja näin olohuoneen sohvan, mieleeni muistui, kuinka äiti oli aamulla pysähtynyt kohdalleni ja selittänyt jotain kummallista. En ollut silloin kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota, joten en kyennyt muistamaan, mitä hän oli sanonut. 

Sen kuitenkin tiedän, että hän hyvästeli minut sinä aamuna. 

Isä ja minä pysyimme mukana elämässä vain Damenin avulla. Philippe kertoi pojalle, mitä oli tapahtunut, kun minä en siihen pystynyt. Onni että poika oli silloin niin pieni, eikä ihan täysin ymmärtänyt, mistä oli kyse.

Philippe oli tukenani, mutta tiesin, että jokin oli vialla. Äidin hautajaisten jälkeen ja Rhagen palattua kotikaupunkiinsa hän kertoikin lopulta kaiken. Hän ei enää kestänyt pitää salaisuutta sisällään, joten hän pyysi minut eräänä iltana juttelemaan kanssaan.
Hän ei ehtinyt edes aloittaa asiaansa, kun kuumat kyyneleet jo valuivat pitkin hänen poskiaan. Olin aivan ymmälläni, mutta sisälläni alkoi heräillä epäilys. Philippe aloitti kertomalla siitä, kun hän kävi ruumishuoneella katsomassa niitä kahta muuta – minähän en siihen silloin pystynyt. Hän oli sanonut, ettei tuntenut heitä. Nyt hän kuitenkin kertoi valehdelleensa. Ruumishuoneen kaksi kuollutta olivat olleet hänen vanhat tuttunsa Clarissa ja Fred. 

Philippe kertoi koko jutun. Clarissan uhkailuista, tutkimuskeskuksesta, äidin uhrauksesta. Äiti oli sinä aamuna ollut lähdössä niiden kahden mukana koekaniiniksi, mutta kaikki oli mennyt hirvittävällä tavalla pieleen, kun seurue ajautui kolariin kuorma-auton kanssa.

En ollut aluksi uskoa koko juttua todeksi, muta Philippen käytös sai minut ymmärtämään. Sen takia mies oli ollut niin salaperäinen. Sen takia äitikin oli käyttäytynyt niin oudosti. Aloin viimein itkeä ja annoin Philippen vetää minut lohduttavaan halaukseen. Samalla päätin, että se halaus jäisi viimeiseksi. Olin surullinen, järkyttynyt ja raivoissani. 

Vetäydyin kauemmas ja vedin syvään henkeä kerätäkseni rohkeutta.
”Kiitos kun kerroit tämän”, puuskahdin ja purin huultani.
”Maya –”
”Ymmärräthän, että tämä kaikki on sinun syytäsi?” sihahdin kykenemättä enää pitämään kiukkua sisälläni. 

Philippen lohduton itku yltyi entisestään ja hän nikotteli päätään puistellen.
”Minä tiedän sen, Maya, minä tiedän sen ja olen hirvittävän pahoillani. Minä –”

”Älä sano mitään!” minä puuskahdin ja tunsin itseni uupuneemmaksi kuin koskaan. Vain viikon sisällä menetin äitini ja aviomiehen, jonka luulin tuntevani. Miten sellainen on edes mahdollista? Koko perheeni oli hajalla.
”En halua kuulla enää enempää. En halua kuulla sinulta enää mitään. Ikinä.”

Philippe tarttui hädissään käsiini ravistellen minua.
”Maya-kiltti! Älä tee tätä, minä rakastan sinua. Kaikki voi vielä kääntyä hyväksi, minä lupaan sen ja –”
”Ei, Philippe, etkö käsitä? Meidän liittomme on rakoillut jo ties kuinka kauan – minä en kestä enää. En varsinkaan tämän jälkeen. Miten muka voisin katsoa sinua silmiin, nyt kun tiedän että –” pidin hetken tauon, sillä asia tuntui mahdottomalta sanoa. Kyyneleet alkoivat virrata jälleen minunkin silmistäni.
”Nyt kun tiedän, että äidin kuolema on sinun syytäsi.”

Philippe piteli minua paikallaan ja rukoili minua kääntämään pääni. Ensimmäisen kerran elämässäni kuitenkin pysyin vahvana ja pidin kiinni päätöksestäni. Halusin kovasti kapsahtaa Philippen kaulaan, antaa anteeksi ja jatkaa elämää, mutta tiesin sen olevan järjetöntä. Rakkaus sumensi ajatuksiani, mutta tiesin, ettei kyse ollut nyt mistään tavallisesta parisuhderiidasta.

”Maya, minä rakastan sinua”, Philippe yritti miljoonannen kerran, vaikka tiesi itsekin sen olevan turhaa. 

”Minun pitäisi luovuttaa sinut poliisille”, puuskahdin ja riuhtaisin itseni irti. Lopullisesti.

En kuitenkaan tehnyt ilmoitusta, sillä tiesin, ettei äiti olisi halunnut salaisuutemme leviävän. 

Annoin Philippelle kaksi päivää aikaa pakata ja hyvästellä poikansa. 

”Olen niin pahoillani”, Airi henkäisi järkyttyneenä. Maya naurahti ilottomasti ja pudisti päätään pienesti. 

”Älä ole, en enää jaksa kuunnella ihmisten pahoitteluja. Olen nyt aloittanut uuden elämän. Ikävöin Philippeä ja suren äitiä, mutta minulla on perhe ja työ, johon uppoutua.”

”On hienoa, että ajattelet noin”, Airi hymyili. 

Kyyneleet olivat kuivuneet Mayan poskille, mutta hän onnistui hymyilemään ihan aidosti.
”Uusi kaupunki, uusi elämä”, hän kuiskasi. ”Eikä pidä unohtaa uutta kampausta!” hän lisäsi vielä saaden molemmat nauramaan. 

Isä ja minä asuimme Islan asunnossa kaksosten syntymään saakka. Siihen asti ajattelimme, että jatkaisimme elämää siellä, mutta ei siitä vain tullut mitään. Etenkään sitten, kun jouduin jäämään äitiyslomalle töistä: minulla oli ihan liikaa aikaa ajatella asioita. En kertonut Philippen ja minun eron todellista syytä, sillä en todellakaan halunnut lisätä isän pahaa oloa. Kerroin vain, että olimme ajautuneet eri teille, eikä isä kysellyt asiasta sen enempää. Tukeuduimme toisiimme ja Dameniin, mutta isä alkoi vaipua yhä enemmän omiin maailmoihinsa. Hän ei edes tajunnut ihmetellä, miten äiti oli sinne autoon joutunut. Ehkä niin oli parempi.  

Eräänä iltana synnytykseni sitten alkoi ja isä ajoi minut kiireesti sairaalaan. Sen valkoiset seinät ja kolkot käytävät nostivat ikäviä muistoja pintaan, mutta kun sain kaksoset syliini, kipu sisälläni tuntui hellittävän hieman.

Arki alkoi pikkuhiljaa sujua. Isä kävi ahkerasti töissä, minä hoidin tyttöjä ja Damenia kotona. Tuntui, etten vain voinut palata vielä töihin. 

Isäkin jumaloi kaksosia ja vietti kaiken vapaa-aikansa heidän kanssaan. Lopulta otin muuton puheeksi isän kanssa ja hän oli kuulemma ajatellut ihan samaa. Maisemanvaihdos voisi tehdä hyvää kummallekin, sillä äidin muisto oli siinä talossa aivan liian vahvasti läsnä. 

”Ja kuten tiedät, me päädyimme sitten tänne”, Maya summasi ja huokaisi raskaasti. Tarinoinnin myötä olo tuntui jälleen keventyneen hiukan. 

Talomme täällä on suurempi kuin Islassa, mutta kolme lasta vaatii tilaa. Yläkerta ja lastenhuoneiden remontti ovat vielä kesken, mutta alakerta on kokolailla valmis. Pidän talostamme kovasti, lisäksi maisemat muistuttavat jollain tavalla lapsuuteni maisemia – se on rauhoittavaa. 

Ainoa todellinen syy jaksamiseen on kuitenkin lapset. Isäkin tuntuu ripustautuvan heihin ja jaksaa vain heidän avullaan. Olen yrittänyt maanitella isää jäämään jo eläkkeelle, mutta siihen hän ei suostu. 

Alice ja Lucy ovat kasvaneet hurjaa vauhtia, kuten Damenkin. Hän pääsi aloittamaan koulun juuri kun muutimme. Tytöissä riittää paljon hoivattavaa, mutta he eivät juuri parempaa isoveljeä voisi toivoa! Damen leikkii tyttöjen kanssa ja pitää heistä huolta minun ja isän rinnalla. Ero oli pojalle tietysti kova paikka, mutta hyvin hän on näyttänyt siitä toipuvan. 

”Kyselevätkö lapset Philippen perään?” Airi kysyi varovasti.
”Eivät tytöt oikein vielä ymmärräkään kysellä. Damen toki alussa kyseli paljonkin, mutta hän on jo sopeutunut ja ensimmäisen koulupäivän jälkeen tuli oikein ylpeänä kertomaan, että hänen luokallaan on muitakin joiden isi on lähtenyt maailmalle.”
”Luuletko, että Philippe –”
”Ei”, Maya sanoi tiukasti. ”Tein selväksi, etten halua häntä lähelleni. Hänellä on tuomarin mukaan oikeus tavata lapsia halutessaan, mutta eipä tuo ole ottanut yhteyttä. Ehkä parempi niin.”

***

Lopulta Maya hyvästeli Airin ja lupasi tulla seuraavankin viikon tapaamiseen. Astellessaan omaa pihatietään pitkin hän näki esikoisensa juoksevan vastaan.
”Äiti! Äiti” poika hihkui innoissaan. Maya ei voinut olla hymyilemättä.
”No mitäs?”
”Missasit päivän kohokohdan!”

”Miten niin?” Maya kysyi nauraen ja koppasi poikansa tiukkaan halaukseen.
”No ne toi sen!”
”Kissanko? Eikö sen pitänyt tulla vasta huomenna?”
”No tuolla sisällä se kuitenkin on!” Damen riemuitsi ja alkoi innoissaan selittää, kuinka löytöeläinkeskuksen mies oli käynyt ovella vain muutama tunti sitten. Maya kuunteli hajamielisenä ja rutisti poikaansa vielä kerran.
Uusi kaupunki, uusi elämä, uusi kampaus. Ja nyt vielä kissakin. 

~**~

Hiphurraa, sainpas uuden osan julkaistua vielä vuoden 2013 puolella! Kuten joulupostauksessa selitinkin, tän osan tekeminen oli jotenkin vaikeaa ja päätin sitten lopulta toteuttaa tämän näin. Suunnitelmissa oli jo kesästä asti ollut auto-onnettomuus ja muutto uuteen kaupunkiin (Gruenit ei vaan jotenki sopinu Islaan ja se oli liian lagista pelattavaa, anteeksi siis taas muuttaminen D:) ja nyt olen sen tehnyt. 

Ainiin, kumman tyttösistä uskotte olevan Alice ja kumpi Lucy? :D Syy, miksi heidän vauvaiästään ei ollut paljoa juttua, löydätte kuvasta jossa toinen kaksosista on Mayan sylissä syötettävänä: jostain syystä vauvat bugittaa mulla tolleen pelottavasti et silmät on silmäkuoppien alapuolella?? D: 

Kertokaapas kuitenkin mielipiteitänne, kommentoikaa rohkeasti! Toivottavasti onnistuin tekemään näin surullisesta osasta tarpeeksi tunteikkaan. Ainakin ite oli haikea mieli kirjoittaessa...