Osa 17 - Soldier of love

Täällä ollaan taas, kerrankin melkein kohtuullisella aikavälillä edellisestä osasta... 

En ole aikaisemmin antanut teille varsinaista lukumusiikkia, mutta nyt teen niin. Olisin oikeastaan halunnut laittaa sen kappaleen tän osan nimeksi, mutta kun kaikki tähänastiset osat extraa lukuunottamatta on nimetty englanniksi niin näyttäisi tyhmältä kun yllättäen osa 17 oiskin suomeksi :P Mutta kappale on siis Samuli Putron Olet puolisoni nyt.

En spoilaa enempää, mutta biisi sopii täydellisesti tän osan teemaan, molempien pääpariskuntien tilanteeseen. 

Kai kaikki muuten ovat huomanneet überupean sukupuun jonka vihdoin viimein värkkäsin :D Sinne pääsee tuolta yläpalkista bannerin alta :)

Tässä osassa hypitään vähän ajassa ees ja taas, mutta koittakaa pysyä mukana.. :D

Ja sitten lukemaaan!

~**~

Clarissa oli löytänyt itsensä taas keskeltä riitaa Fredin kanssa. Tällä kertaa hän kuitenkin onnistui pysyttelemään rauhallisempana. 

”Miksei siitä hemmosta ole kuulunut mitään?” Fred tiukkasi. ”En jaksa enää olla täällä!”

”Rauhoitu”, Clarissa yritti tyynnytellä kihlattuaan. ”Setäni antama aikaraja alkaa lähestyä ja minä kyllä tiedän, mitä tehdä.”

”No mitä aiot sitten tehdä? Sinulla on olevinaan ollut suunnitelma kokoajan kehitteillä, mutta mitään ei ole tapahtunut!”

Clarissa yritti hymyillä itsetietoisesti ja peittää epätoivonsa. Fredin sanat olivat tosiaan osuneet arkaan paikkaan: hän ei sittenkään ollut niin varma suunnitelmistaan. Hän oli uhkaillut Philippeä ties millaisilla kaameilla asioilla, mutta ei oikeastaan tiennyt, kuinka toteuttaa niitä. Samassa hänen puhelimensa pirahti soimaan.

”Kas, siinä paha missä mainitaan”, Clarissa hymähti ja toivoi koko sydämestään, että hänen uhkailunsa olisivat tehonneet ja että se miekkonen luovuttaisi. 

”No hei kultsi”, hän kihersi puhelimeen ja sai vastaukseksi ärtyneen murahduksen. Fred tuijotti häntä tiiviisti ja selvästikin yritti pinnistellä kuullakseen, mitä puhelimen toisessa päässä sanottiin. 

”Haista paska”, kuului yksinkertainen tervehdys. Clarissa pyöräytti silmiään ja huokaisi. 

”Minä todella toivon, että sinulla on minulle hyviä uutisia”, Clarissa sanoi ja yritti kuulostaa uhkaavalta. Hän kuuli raskaan ja epätoivoisen huokaisun. 

”Philippe hyvä, tiedän, että tämä on sinulle raskasta, muttet taatusti halua menettää koko perhettäsi. Fred täällä on jo ihan kädet syyhyten vilkuillut asekokoelmaansa ja pohtinut, mitä käyttäisi kehenkin syötävän suloiseen perheenjäseneesi. Sen ei kuitenkaan tarvitse mennä niin: Yksi sininen kummajainen ja tämä painajainen on ohi!”

Linjan toisesta päästä kaikui ahdistunut parahdus. Miesraukka oli selvästi itkun partaalla. 

”Hyvä on, minä luovutan. Olen jo järjestänyt asian. Minulla on sinulle keiju.”

”Mutta sinun täytyy luvata, että –” 

Maya oli juuri astunut terassille ja katseli puhelimeen vauhkoavaa miestään harmistuneena. Hän oli yllättänyt Philippen lähes päivittäin puhumasta epäilyttäviä puheluita, eikä mies suostunut selittämään niitä sen tarkemmin. Heidän suhteensa oli viimeaikoina alkanut rakoilla pahasti ja Maya oli ahdistuneempi kuin koskaan. Hän tunsi Philippen luisuvan luotaan ja se pelotti häntä. Mitä jos Philippe todella jonain päivänä pakkaisi tavaransa ja lähtisi? Joutuisiko hän kasvattamaan lapsensa yksin? Näkisivätkö kaksoset isäänsä koskaan?

Maya oli viime viikkojen ajan tukeutunut Dameniin ja viettänyt pojan kanssa loputtoman paljon aikaa. Hän yritti hukuttaa huolensa Damenin suloiseen nauruun, mutta ei siitä tullut oikein mitään. 

”Nälkä”, Damen puuskahti hänen sylissään suloisella äänellään. 

Philippe havahtui poikansa ääneen ja käännähti ympäri pelästyneen näköisenä. Maya huokaisi ja käänsi katseensa muualle. Kyyneleet polttivat hänen silmiään, mutta hän ei antanut niille periksi. Tärkeintä oli pysyä vahvana. Philippe rykäisi selvittääkseen hämmennystään ja vilkuili itsekin muualle. 

”Soitan myöhemmin”, hän totesi ja lopetti puhelun. 

Hän työnsi puhelimen taskuunsa ja jäi katsomaan vaimoaan avuttomana. Maya vastasi katseeseen ja hetkeen kumpikaan ei tiennyt, mitä sanoa. Kumpikaan ei tiennyt, miten tällaisissa tilanteissa toimitaan. Lopulta Philippe rikkoi sietämättömän hiljaisuuden. 

”Mitäs te täällä”, hän murahti ja hänen katseensa oli kummallisen tyhjä. 

Mayan kulmat kurtistuivat ja hän puristi Damenia tiukemmin itseään vasten. 

”Tultiin vaan pojan kanssa kertomaan, että ruoka on pöydässä. Anteeksi, jos keskeytimme jotain”, hän tuhahti ja sai Philippen huokaisemaan raskaasti.

”Ette te mitään keskeyttäneet. Tulen aivan pian.”

”Hyvä.”

Maya nieli pelkonsa ja kääntyi lähteäkseen. Hän paiskasi oven kiinni dramaattisella voimakkuudella Philippen jäädessä tuijottamaan vaimonsa perään. 

”Anteeksi”, hän kuiskasi voimattomana. 

Minä vain haluan suojella teitä. 

***

Noin viikkoa aikaisemmin

Latika löysi tyttärensä tuijottamasta aikoja sitten päättyneen elokuvan lopputekstejä myrtynyt ilme kasvoillaan.    

”No mikäs nuoren neidin suupielet noin alas vetää?”

Maya huokaisi tympääntyneenä ja kohautti olkiaan. 

”Ei mikään.”

Latika virnisti ja loi Mayaan äidillisen tietävän katseen. 

”Turha yrittää tuota."

”Anteeksi, mutta haluaisin olla yksin”, Maya yritti vielä, mutta Latika istuutui hänen viereensä sivuuttaen tyttärensä protestoinnin.

”No, kerro. Mikä on?” 

Maya huokaisi jälleen ja oli pitkään hiljaa. Olisi toki helpottavaa puhua jollekin, mutta toisaalta hän ei halunnut äitinsä tietävän, kuinka huonosti heillä Philippen kanssa todellisuudessa meni. 

”Äh, varmaan vaan hormonit heittelee tän raskauden takia. Ylireagoin kaikkeen”, hän kertoi melkein todenmukaisesti. Ainoa vale oli se, ettei hän todellakaan tuntenut ylireagoivansa. Philippen käytös oli käsittämätöntä!

”Tuntuu, että Philippe ei ota minua tai Damenia enää huomioon. Saan olla pojan kanssa koko ajan yksin, ja hän on aina töissä tai puuhailemassa omiaan. Minua väsyttää!” hän tuli vuodattaneeksi samaan hengenvetoon, mutta katui sitä saman tien nähdessään huolestuneen ilmeen äitinsä kasvoilla. 

”Mutta kuten sanoin, ylireagoin varmasti. Raskaushormoneista tämä johtuu”, hän kiirehti korjailemaan.

Kauaa Maya ei kestänyt istua äitinsä tarkkaavaisen katseen alla, sillä hän pelkäsi romahtavansa hetkenä minä hyvänsä. Niinpä hän kävi herättämässä Damenin päiväunilta ja suuntasi tämän kanssa takapihalle. Teiniaikoina syntynyt rakkaus puutarhanhoitoon ei ollut kadonnut minnekään, mutta viime aikoina hänellä ei ollut ollut paljoa aikaa kasveilleen. 

Damen viihtyi ulkosalla ja tuntui äitinsä tavoin kiintyneen kasveihin. Tai ainakin hänestä oli hurjan hauskaa katsella, miten vesi ryöppysi kastelukannusta kostuttaen tummaa maata. 

”Kylmää!” poika huudahti nauraen, kun vettä roiskui hieman hänen vaatteilleen.

”Vai että kylmää, haluatko oikein suihkun?” Maya naurahti ja leikkisästi osoitti poikaa kastelukannulla. 

”Eeeeei!”

Maya laski kannun maahan ja nosti pojan syliinsä. Damen nauru kaikui ilmassa tuulikellojen lailla saaden Mayan myrskyisän mielen tyyntymään edes hieman. Tuo pieni poika hänen käsivarsillaan oli tällä hetkellä koko hänen maailmansa. Jos välit kärjistyisivät Philippen kanssa entisestään, Mayan olisi mietittävä, oliko suhdetta ylipäätään järkevää jatkaa. Hän ei halunnut Damenin joutuvan katsomaan vanhempiensa riitelyä. Maya ei missään nimessä antaisi sellaisen satuttaa poikaansa. 

***

Muutamia päiviä myöhemmin Damen tassutteli olohuoneessa aikeenaan herättää isoisänsä. Cyle oli hetki sitten tullut töistä lopen uupuneena ja torkahtanut sohvalle, mutta Latika oli patistanut lapsenlapsensa herättämään miestä päivälliselle. 

”Vaariii”, Damen kuiskasi hykerrellen samalla naurusta. Cyle murahti jotakin epämääräistä unissaan ja jatkoi hiljaista kuorsaustaan. 

”VAARI”, Damen kiljaisi niin kovaa kuin kykeni ja purskahti samalla hersyvään nauruun. Cyle säpsähti hereille säikähtäneenä ja ponkaisi istumaan. 

”No mutta, kukas se siinä”, Cyle hymyili nähdessään Damenin, joka tupsahti lattialle naurunsa voimasta. 

”Lue satu”, poika kikatti ja sai vanhan miehen sydämen sulamaan. Hän ei ollut kovin läheinen lapsenlapsensa kanssa työkiireidensä takia, mutta ehkä olisi aika tehdä asiaan muutos. 

”Tottahan toki.”

”Tulkaahan sitten pian syömään”, Latika huikkasi kulkiessaan kaksikon ohi. Kumpikin oli kuitenkin niin syventyneenä kirjaan, ettei Latika saanut mitään vastausta. 

Hymy nousi hänen huulilleen väistämättä, niin hellyttävänä hän näkemäänsä piti. Oli uskomatonta ajatella, että vielä hetki sitten Cylen hiukset olivat helottaneet punaisina ja hänen kainalossaan oli ollut Damenin sijasta pikkuinen Rhage. 

Voi, miten ylpeä olenkaan tästä perheestä. Hän tekisi heidän kaikkien puolesta mitä tahansa.

*** 

”Huiiii, oletko valmiina lentämään jättiläismäisen ampparin selässä?” Maya tiedusteli innokkaana nyökkäilevältä pojaltaan nostaessaan tätä vempaimen kyytiin. Hän oli saanut Philippen taivuteltua lähtemään leikkipuistoon vaatimalla perheelle yhteistä aikaa.

Latikakin oli lähtenyt mukaan, mutta Mayaa harmitti, ettei Cyle ollut päässyt. Sekä hänen että Latikan mielestä se mies paiski aivan liian paljon töitä ikäisekseen, mutta Cyle ei kuunnellut heitä laisinkaan. 

”Missä isi?” Damen kysyi yllättäen saaden Mayan kummastelemaan samaa asiaa. Philippe ja Latika olivat hetki sitten kadonneet jonnekin syrjempään.

”Olen huolissani Mayasta ja sinusta”, Latika sanoi hieman epävarmalla äänellä. Hän oli hetki sitten pyytänyt Philippeä syrjemmälle juttutuokiota varten. ”En haluaisi puuttua suhteeseenne, mutta Maya on raskaana ja –”

”Ei se mitään”, Philippe huokaisi väsyneesti ja yritti hymyillä anopilleen. 

”Ymmärrän huolesi, enkä voi väittää, ettei siihen olisi aihetta.” 

”Kaikki ei taida johtua vain työkiireistä?” Latika arvasi. Philippe nyökkäisi surkeana. 

”Kerro”, Latika sanoi ja hänen äänensä oli käskevä. 

Philippe oli pitkään hiljaa pohtiessaan, kertoisiko vai ei. Toisaalta, tämä oli hänen ainoa mahdollisuutensa. Hän oli luvannut toimittaa keijun Clarissalle. 

Tärkeintä on, että Maya pelastuu, hän hoki mielessään ja puristi hetkeksi silmänsä kiinni Latikan tarkkaavaisen ja huolta huokuvan katseen alla. Lopulta hän huokaisi syvään, sysäsi itseinhonsa mielestään ja sylkäisi kohtalokkaat sanat suustaan:

”Asia on niin, että me kaikki olemme aivan hirveässä vaarassa.”

***

”Siinähän te olette, Damen jo kaipaili teitä”, Maya huudahti, kun Latika ja Philippe ilmestyivät puiden varjosta kummallisen vaitonaisina. Latika jäi tuijottamaan tytärtään ja tämän sylissä hymyilevää Damenia lasittunein silmin.

 Maya rypisti otsaansa ja kallisti päätään huolestuneena. 

”Äiti? Onko kaikki hyvin?” hän kysyi ja vilkaisi pikaisesti syrjemmällä seisovaa Philippeä, jonka kasvoilla oli tulkitsemattoman kireä ilme. 

Latika säpsähti ja tämän huulet venyivät lähes luonnottoman hilpeään hymyyn. 

”Totta kai! Olin vain ajatuksissani”, tämä sanoi käsiään huolettomasti levitellen. Maya mutristi huuliaan ja katsoi taas Philippeen. 

”Missä te oikein olitte?” hän tivasi huolestuneena. Latikan silmissä välähti pelko, mutta se katosi niin nopeasti, ettei Maya ehtinyt tulkita sitä. 

”Juttutuokiolla”, Latika totesi edelleen huolettomaan sävyyn. 

”Joka olikin erittäin mielenkiintoinen”, hän lisäsi lähes äänettömästi. 

***

"Nykyaika"

Latika laittoi päivällistä niin ajatuksissaan, että oli monta kertaa vähällä leikata haavan sormeensa. Se kaikki, mitä Philippe hänelle oli kertonut, tuntui kertakaikkisen uskomattomalta. Suora tappouhkaus olisi normaalioloissa ollut poliisiasia, mutta Latika oli kieltänyt Philippeä tekemästä ilmoitusta. Liian moni tiesi jo nytkin hänen perheensä geeneistä ja jos sana leviäisi vieläkin pidemmälle, kuka ties tällaisia tapauksia tulisi vain lisää. 

”He siis käyttävät tutkimustietoa vain omiin tarkoituksiinsa, eivätkä levitä niitä eteenpäin?” Latika oli kysynyt jalkojaan tuijotellen. 

”Niin he väittävät, mutta mistä sitä tietää… Latika, et voi tosissasi edes harkita –”

”Kyllä. Kyllä voin, Mayan ja lasten takia.”

”Entä Cyle? Hän murtuu, jos lähdet. Eikä Maya tule koskaan ymmärtämään –”

”Heidän ei tarvitse tietää”, Latika huokaisi ja loi katseensa taivaisiin. Philippe oli katsonut häntä avuttomana, mutta Latika näki helpotuksen hänen silmissään. Estely oli taatusti pelkkää esitystä. Tuo mies rakasti hänen tytärtään ja halusi suojella tätä keinolla millä hyvänsä. 

”Ja eihän heidän ole tarkoitus kuin tutkia, eikös?” Latika sanoi yrittäen kuulostaa pirteältä. ”Kuka ties minä pääsen sieltä nopeasti takaisin teidän kaikkien luokse.”

”Niin, ehkä”, Philippe mutisi kuulostamatta lainkaan vakuuttavalta. 

”Minä olen kuitenkin päätökseni tehnyt.”

Ja niin hän olikin. Kun Philippe oli kertonut Mayan ja pojan olevan vaarassa, Latika ei ollut epäröinyt hetkeäkään. Hän oli elänyt hyvän elämän, eikä sen loppumistavalla ollut niin väliä. Ei hän kuitenkaan kuolemaan valmistautunut, vaan elätteli toivoa, että jonain päivänä pääsisi palaamaan takaisin kotiin. Hän tiesi aiheuttavansa suurta surua niin miehessään kuin lapsissaankin, mutta se hinta oli vain maksettava. Hän suojeli niin nykyistä kuin tulevaakin sukuaan.

Illallinen syötiin hiljaisissa tunnelmissa ja Latika vilkuili Philippeä jatkuvasti hermostuneena. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hänellä olisi vielä aikaa perheensä kanssa. Philippe ei ollut puhunut lähdöstä tai mistäkään muusta yhtikäs mitään.

Haluaisin niin ehtiä näkemään kaksoset…

”Äiti? Et ole koskenutkaan ruokaasi”, Mayan ääni havahdutti Latikan ajatuksistaan. Hän hymyili tyttärelleen surumielisesti ja kohautti olkiaan. 

”Minulla ei taida oikein olla nälkä.”

***

Ennen nukkumaanmenoa Latika pyysi miehensä terassille nauttimaan raikkaasta yöilmasta. He eivät pitkään aikaan olleet viettäneet aikaa kaksin, joten Cyle oli otettu vaimonsa huomiosta. 

”Muistako, kun silloin aikoinaan katselimme tähtiä tällä tavoin yhdessä aika useinkin?” Latika kysyi hymyillen hellästi muistikuvilleen. Cyle nyökkäsi hitaasti, hänkin muisti ne kauniit hetket, vaikkei hänen muistinsa ollut enää entisellään. 

Vanha pari jaksoi kolottavista jäsenistään huolimatta istua pitkään viileällä terassin lattialla. He kuiskivat suloisuuksia toistensa korviin kuin pahaiset teinit ja Latika tunsi itsensä jälleen nuoreksi. Kyyneleet kuitenkin polttivat hänen silmiään jatkuvasti ja hän joutui pinnistelemään, ettei Cyle huomaisi hänen surumielisyyttään. Miehen hyvästeleminen tulisi olemaan kaikkein rankinta. Kukapa sitä vapaaehtoisesti haluaisi luopua elämänsä rakkaudesta.

Lopulta haukotus repi suupieliä ja väsymys alkoi kirveltää molempien silmäkulmissa. 

”Eiköhän mennä nukkumaan”, Cyle kuiskasi ja sipaisi rakkaansa niskaa. ”Tämä oli mukavaa, kiitos.”

Latika hymyili aidosti liikuttuneena, eikä mahtanut mitään poskelle vierähtävälle kyyneleelle. 

”Mitä nyt?” Cyle ihmetteli heti huolestuneena. 

”Ei mitään”, Latika naurahti ja pyyhkäisi nopeasti poskeaan. ”Olen vain niin onnellinen, että minulla on sinut. Rakastan sinua.”

Cyle kallisti päätään ja hänen hymyillessään suloiset naururypyt ilmestyivät hänen silmiensä ympärille. 

”Ja minä sinua.”

~**~

Otsikon biisi oli Emmelie De Forest: Soldier of love

Yyh melkein itkin kun kirjoitin tätä osaa ja mietin että miksi meninkään tekemään tän juonen kanssa näin... Mutta toisaalta pidän tästä enkä tahdo sitä muuttaa : ) 

Eipä tässä kummempaa sanottavaa kuin että kommentit on enemmän kuin tervetulleita!