Osa 15 - I know you care

Noniin, uusi osa syntyikin näin nopeasti, vaikka edellisen osan jälkeen mulla ei ollut kuvia varastossa ollenkaan! Pelasin, kuvasin ja kirjoitin tän osasen siis parissa viikossa ja aaah pakko sanoa että tykkään tästä ite aivan hirveästi :3 Pitkästä aikaa vähän jotain juonikuvioita Grueneille kaiken tän siirapin ja kotielämän keskelle! ;) Tää osa on sitten paljon pidempi kuin mun osat yleensä, toivottavasti jaksatte kuitenkin lukea! 

~**~

”Huomenta”, Philippe hymyili noustessaan käsivarsiensa varaan. Maya vastasi hänen katseensa ja mutisi huomenet. Hän oli ollut hereillä jo tuntikausia, mutta jäänyt makoilemaan Philippen rintaa vasten ja katsellut tämän unta. 

”Tuntuuko sinusta jotenkin erilaiselta?” Maya kysyi hivellessään Philippen käsivartta. Mies kohautti olkiaan ja rypisti leikillään otsaansa.

”Miten sitä sanotaankaan, game over?” hän naurahti viitaten typeriin hupipaitoihin, joita löytyi kaikista turistimyymälöistä. Maya pukkasi miestä kylkeen hymyillen. 

”Entä sinusta?”

Maya puraisi huultaan ja pohti vastaustaan huolella. Hän tunsi olonsa samaan aikaan loputtoman onnelliseksi, mutta toisaalta huijariksi. Philippe ei vieläkään tiennyt minkä kanssa oli mennyt naimisiin. Hän oli yöllä taas yrittänyt saada kerrotuksi ja oikeastaan jo vihjaillutkin, mutta Philippe tuntui tahallaan välttelevän aihetta. Vaikka eihän hän voinut tietää mitä Maya aikoi sanoa?

”Hyvältä”, Maya tyytyi vastaamaan yksinkertaisesti.

Philippe hymyili ja haukotteli sitten.

”Paljon kello oikeastaan edes on?” hän ihmetteli tajutessaan ulkona olevan jo aivan valoisaa. 

”Se on jo puoli kaksi”,  Maya irvisti jalkojaan heilutellen. ”Äiti on jo käynyt ovella pari kertaa.”

”Voi hitto…” Philippe huokaisi ja hieroi silmiään. ”Meillä on kohta kiire.” 

Maya kohotti kulmiaan hämmästyneenä. ”Kiire? Minne muka?” 

Philippe virnisti tietäväisesti ja vinkkasi silmäänsä. 

”Näet sitten. Mutta nyt sinun tyttöseni pitää pukeutua ja syödä jotain, että päästään lähtemään.”

”Lähtemään minne?” Maya kivahti ja katsoi jo vähän ärtyneenä miestään, joka ponkaisi ylös sängystä vetäen hänet mukanaan. 

”Philippe, tiedät etten pidä yllätyksistä.”

”Niin tiedän, mutta tästä sinä tulet pitämään”, Philippe kuiskasi ja veti Mayan aivan itseään vasten. Maya henkäisi, kun Philippe painoi suukon hänen nenänpäälleen. 

”Vannon sen.”

”Mutta –”

”Luotathan minuun?”

”Kyllä. Kyllä luotan.”

Philippe veti housut jalkaansa ja jätti Mayan hetkeksi omaan rauhaansa. Maya jäi tuijottamaan itseään peilistä otsa rypyssä. Kyllähän hän mieheensä luotti, mutta mikä ihmeen yllätys? Eikö häissä ollut tarpeeksi ekstraa arjen keskelle? Häämatkakin olisi edessä vasta myöhemmin, kunhan rahaa olisi saatu kerättyä. 

Maya huokaisi ja alkoi sitten sukia hiuksiaan tavanmukaiselle poninhännälle. Vatsasta kuului epämiellyttävää murinaa ja hän tajusi olevansa tolkuttoman nälkäinen.

Maya ei vaivautunut vielä heittämään edes paitaa päällensä astellessaan uupuneena jääkaapille. Vasta hetki sitten hän oli aivan virkeänä katsellut miehensä unta, mutta nyt vähäuninen yö tapahtumarikkaan päivän päätteeksi tuntui vaativan verojaan. 

Jääkaapin oven avaamisen aiheuttama kolahdus tuntui kaikuvan harvinaisessa hiljaisuudessa. Vasta nyt Maya tajusi, että keittiö ja olohuone olivat tyhjiä eikä tv pauhannut. Olihan nyt toki aivan liian kaunis ja lämmin päivä sisällä tuhlattavaksi, joten Latika oli varmaan vienyt Damenin ulos.

”Täällä sitä vaan ollaan puolialastomana aamiaisella”, Philippe kuiskasi yllättäen. Maya säpsähti ja melkein sylkäisi muronsa suustaan. Hän oli uppoutunut ajatuksiinsa eikä ollut lainkaan huomannut Philippen hiipivän hänen taakseen.

”Kristus, säikäytit minut!” hän ärähti nielaistuaan muronsa. Philippe nauroi kepeästi ja sipaisi Mayan olkapäätä.

”Anteeksi”, tämä sanoi kuulostamatta lainkaan pahoittelevalta. ”Mutta pistähän vauhtia, taksi odottaa jo pihalla.”

”Taksi? Philippe, mitä ihmettä –”

”Syö nyt vain niin päästään lähtemään.”

Lopulta Maya oli saanut vedettyä mekon vartensa suojaksi ja kengät jalkaansa. Philippe oli suorastaan raahannut hänet pihatiellä odottavaan taksiin. Maya oli yrittänyt mukista vastaan ja inttänyt kysymyksiään, mutta Philippe oli jättänyt ne omaan arvoonsa.

”Viimeisen kerran, minne me mennään?”

Philippe pyöräytti silmiään. ”Nainen, olet ihan mahdoton. Emme mene minnekään kauas, mutta halusin vielä vähän juhlistaa eilistä kahdenkeskisellä ajalla.”

Maya mutristi suutaan ja katsoi miestä epäluuloisena. 

”Entä Damen?”

”Vanhempasi pitävät hänestä huolta, isäsi ja Rhage lähtivät hetki sitten pojan kanssa kalastamaan. ”

Hetken vielä väiteltyään Maya luovutti ja tyytyi katselemaan verkkaan vaihtuvaa maisemaa epäluuloisesti Philippen vilkuillessa häntä ilkikurisesti hymyillen.

Lopulta taksi pysähtyi pienen merenrantahotellin edustalle. Maya oli avaamassa suutaan päivitelläkseen asiaa närkästyneenä, mutta Philippe vaiensi hänet katseellaan. He astuivat taksista ja kävelivät sisälle vastaanottoon. Maya katseli ympärilleen kulmat kurtussa, mutta piti suunsa kiinni. Philippe asteli peremmälle hymyillen hermostuneesti. Hän todella toivoi, että Mayan  mieliala kohenisi pian. 

Naiset. Miksi kaikesta pitää aina tehdä näin vaikeaa, Philippe tuhahti mielessään. Hän ei ikimaailmassa olisi nähnyt niin paljon vaivaa tämän yllätyksen järjestämiseen ja salassa pitämiseen, jos olisi tiennyt vaimonsa suhtautuvan asiaan niin tolkuttomalla tavalla. 

”Hyvää päivää”, vastaanottovirkailija hymyili leveästi, kun Philippe pysähtyi tiskin kohdalle kohteliaasti tervehtien. 

”Meille pitäisi löytyä teiltä huone kahdeksi yöksi”, Philippe sanoi ja nainen nyökkäsi ryhtyessään etsimään tietoja koneelta.

”Millä nimellä?”

”Gruen.”

Nainen nyökkäsi taas ja naputteli jotakin koneelle.

”Kyllä vain, merisviittimme on käytössänne kahden yön ajan. Noutopöytä kuuluu varaamaanne pakettiin ja se on käytössänne kellon ympäri.”

Mayan suu oli loksahtanut auki ja hän katsoi miestään epäuskoisena.

”Sviitti?!”

Philippe oli todella varannut heille sviitin hotellista, joka sijaitsi melko lähellä heidän kotiaan. Oikeastaan huone oli pieni mökki, joka sijaitsi laiturin nokassa veden päällä. Varsinaiseen häämatkaan heillä ei tosiaan ollut varaa, mutta pieni paikallinen hotelli sopi Philippen budjettiin ja ajoi asiansa: he saivat hetken omaa rauhaa kauniissa ympäristössä.

Huone ei ollut mitenkään erityisen luksusmainen vaikka sviitin nimellä kulkikin. Yksinkertainen sisustus ja halvahko jousipatjasänky saivat kuitenkin Mayan suupielet kohoamaan hiukan. 

”Et sittenkään tainnut tuhlata koko omaisuutta”, Maya huokaisi helpotuksesta, kun Philippe otti hänen kasvonsa käsiinsä.

”En tietenkään”, Philippe hymyili. ”Halusin vain antaa sinulle edes jotakin ja tiedän sinun kaipaavan pientä hengähdystaukoa vanhemmistasi.”

”Olet niin kultainen”, Maya kuiskasi ja painoi huulensa Philippen huulia vasten. Mies kuitenkin vetäytyi hetken päästä virnistäen. 

”Tule, haluan näyttää sinulle vielä jotain.”

Philippe vei Mayan pienelle tasanteelle mökin toiselle puolelle. Laituri jatkui siis muutaman metrin verran huoneen ulkopuolellakin. Maya katseli kaunista merinäkymää liikuttuneena, kun Philippe kietoi kätensä hänen ympärilleen takaapäin.

”Mitäs sanot?”

”Ihan uskomatonta”, Maya henkäisi ja Philippe suukotti hänen poskeaan hymyillen. 

”Ethän ole minulle vihainen?”

”Ei, en ole… Kiittäähän minun sinua pitäisi.”

Hetken vielä maisemaa ihasteltuaan pari päätti suunnata hiekkarannalle ottamaan aurinkoa. Auringon paahtama hiekka oli tulikuumaa, mutta Maya vain nautti lämmöstä. Paikka oli kuin paratiisi, vaikka samantyyppiset sääolosuhteet vallitsivat tätä nykyä heillä kotonakin. Hän vain ei ollut ehtinyt vielä arkiaskareidensa keskellä käymään rannalla, joten kokemus oli kerrassaan upea.

”Katso Philippe, miten paljon veneitä!” Maya hämmästeli. 

”Jep, sellainen olisi kyllä mahtava omistaa…” Philippe huokaisi ja pöllytti hiekkaa. Miehen lapsenmielinen peuhaaminen sai Mayan nauramaan. 

Philippe innostui leikistään niin kovasti, että heitteli hiekkaa Mayankin päälle ja päätti rakentaa hiekkalinnan. Maya pyöritteli silmiään, muttei voinut olla hymyilemättä.

”Ei Damen taida muita leikkikavereita tarvitakaan, kun sinä olet tuollainen”, hän pilkkasi leikkisästi.

Philippe siristi silmiään ja pölläytti kunnon hiekkamyrskyn tuoreen vaimonsa päälle.

”Äläs nyt, minä kun olin haaveillut vähän isommasta lapsikatraasta…”

Pariskunta oli niin keskittynyt toisiinsa ja ympärillä olevaan hälinään, etteivät he huomanneet ylimääräisen silmäparin tarkkailevan heitä pusikoiden seasta. Solakat sääret kannattelivat puuhun nojautunutta nuorta neitoa, joka tuijotti nuortaparia tiiviisti. 

Punaisiksi maalatut huulet kaartuivat ilkikuriseen hymyyn. Kukaan ei ollut äkännyt varjoissa piileskelevää naista, jonka kummallisenväriset hiukset hulmusivat kevyessä merituulessa.

”Kas vain, Philippe. Tehtäväsi näyttää sujuvan moitteettomasti”, tämä kuiskasi täysin äänettömästi. Sitten naisen suupielet laskivat aavistuksen verran.

”Vähän turhankin moitteettomasti.”

”Mitä tuon muka pitäisi esittää?” Maya nauroi, kun Philippe kasasi hiekkaa eteensä. Mies tuhahti muka loukkaantuneena ja katsoi naiseen nenänvarttaan pitkin. 

”Siitä tulee tietenkin linna!”

Maya pudisteli päätään ja loi mieheensä hellän katseen. Hetki tuntui taas kerran niin täydelliseltä, eikä Mayaa huvittanut vaivata päätään sillä tosiasialla, että hänen olisi kerrottava salaisuuksistaan. Pian. Todella pian, sillä Philippe oli hetki sitten vihjannut, että haluaisi lisää lapsia. Entä jos niistäkin tulisi hänenkaltaisiaan? Varmasti miehen olisi pakko jossain vaiheessa jotakin epäillä.

Rannalla loikoilu kun tunnetusti oli rankkaa puuhaa, tuli siinä myöskin nälkä. Halpa puffetruoka maistui kummallekin hyvin, eihän hampurilaisia ja muita ihanan rasvaisia herkkuja Latikan pyörittämässä taloudessa turhan usein ollut tarjolla. 

Äkkiä Mayan vatsaa kuitenkin kouraisi inhottavasti. Pahoinvoinnin aalto tuntui etäisen tutulta, mutta toisaalta olihan hän jo syönyt hirveän kasan hampurilaisia. 

”Mitä nyt?” Philippe kysyi huolestuneena, kun Maya sylkäisi juuri puraisemansa palasen takaisin lautaselle ja käpertyi pitelemään vatsaansa. 

”Ei mitään, olen vain jo niin täynnä, että alkaa tulla huono olo.”

”Ai, toivottavasti se menee pian ohi."

Huono olo meni tosiaan onneksi iltaa kohden ohitse ja pari palasi päiväunet otettuaan takaisin rannalle. Maya oli syventynyt kirjaansa eikä edes huomannut illan hämärtyvän. Ilma pysyi kuitenkin lähes yhtä lämpimänä kuin päivälläkin, joten sisälle ei ollut mikään kiire. 

Philippe yritti heitellä leipäkiviä harvinaisen tyynelle merelle, mutta kaikki kivet, joita hän nakkeli, upposivat saman tien pomppimatta vedenpinnalla. Mies kirosi ankarasti, muttei luovuttanut.

”Pakko sen on onnistua…” hän jupisi, mutta joutui lopulta jättämään yrityksensä kesken, kun Maya tuli houkuttelemaan häntä kanssaan uimaan. 

”Onpa vesi lämmintä”, Philippe hämmästeli, sillä oli ajatellut sen olevan viileämpää, kuten kotonaan Ranskassa. 

”Noh lämmintä on ollut ilmakin ja aurinko on paistanut koko päivän”, Maya totesi ja nautti lämpimän veden hyväilystä ihollaan. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut käynyt yöuinnilla, mutta nyt sekin tulisi tehtyä.

Philippe nosti naisensa olkapäilleen ja Maya levitti kätensä vapaudentunteen huumaamana. Tähdet alkoivat pikkuhiljaa täplittää hämärtyvää taivasta ja kumpikin tähyili niitä hymyillen. Horisonttia oli vaikea erottaa, kun vesi oli yhtä sinistä kuin taivaskin. 

”Kaunista”, Maya huokaisi yksinkertaisesti. Philippe nyökkäsi ja puristi tämän reisiä tiukemmin.

”Älä heilu tai putoat sieltä”, hän naurahti ja huojui itse saadakseen Mayan kietomaan jalkansa tiiviimmin hänen ympärilleen. 

”Ethän sinä sellaista antaisi tapahtua”, Maya hihitti ja sai Philippen virnistämään.

”Ai en vai..?”

”Et.”

”En niin”, Philippe myönsi huokaisten ja kyykistyi alaspäin, jotta Maya voisi kavuta alas hänen olkapäiltään.

”Kiitos, kun toit minut tänne”, Maya kuiskasi ja kietoi kätensä Philippen kaulalle. Mies silitteli hänen selkäänsä hymyillen. 

”Kiitos, että lopulta suostuit tulemaan tänne!” 

Maya irvisti ja roiskautti sitten vettä Philippen päälle. 

”Eihän nainen saa olla liian helppo”, hän nauroi vinkaten silmäänsä.

”Ja silti olet aina vain kuin sulaa vahaa käsissäni”, Philippe sanoi matalalla äänellä ja veti naisensa kiinni itseensä. Maya ei voinut muuta kuin nyökätä ja antautua suudelmaan.

Jonkin aikaa vielä uituaan ja kuherreltuaan Maya ja Philippe kävivät vaihtamassa vaatteet ja asettuivat rannalla roihuavan nuotion ympärille. Maya oli saanut ajatuksen paahtaa vaahtokarkkeja ja Philippe oli suostunut siihen vähän epäluuloisesti. 

”Usko nyt, hyviä niistä tulee!”

”Eikö tuo sokerimassa vain sula?”

”Ei. Me paahdettiin vaahtokarkkeja Vanessan kanssa joskus jollain leirillä, kun oltiin ihan kakaroita. Se oli hauskaa ja näistä tulee ihan taivaallisia…” Mayan ääni hiipui hieman lauseen loppua kohti, sillä yhtäkkinen ikävä täytti hänen sydämensä. Kuinka kauan siitä jo olikaan, kun hän oli viimeksi nähnyt sisarensa kasvot? Tai edes kuullut tämän äänen? 

Philippen kiroilu kuitenkin keskeytti Mayan murehdinnan. 

”No ei näytä eikä haise kovin hyvältä”, mies mutisi puhaltaessaan kärähtäneitä vaahtokarkkejaan, jotka savusivat mustina. Maya purskahti nauramaan päätän pudistellen.

”Keskittyisit siihen, mitä olet tekemässä. Nuo eivät ole enää syömäkelpoisia, heitä pois vain.” 

Philippe pudisti kiivaasti päätään ja puraisi palanutta makeista. Irvistäen hän kuitenkin sylkäisi sen suustaan ja irrotti sitten loputkin tikusta heittääkseen ne menemään. 

”Tällainen sen pitäisi olla”, Maya myhäili ja puhalsi kuumaa karamellia. Philippen työntäessä tikkuunsa uusia vaahtokarkkeja Maya maistoi omaansa. Lämmin makeinen suli hänen kielellään ja sai hänet hymyilemään. Se maistui juuri sellaiselta kuin hän muistikin, eikä hän tuntenut oloaan enää edes surulliseksi. Tämä hetki oli nyt vain hänen ja Philippen, joten oli turha pilata sitä ikävillä asioilla, joille hän ei mahtanut mitään.

Lopulta pari päätyi väsyneenä huoneeseensa sängylle. Philippe veti Mayan kainaloonsa ja nuuski tämän hiuksia. 

”Tuoksut niin hyvältä”, hän hyrisi hivellen Mayan olkapäätä. Maya sulki silmänsä ja pujotti kätensä Philippen sormien lomaan. 

”Kuin myös” hän kuiskasi ja painautui tiukemmin miestään vasten. Hymy kareili hänen huulillaan väistämättäkin, niin onnelliseksi hän olonsa tunsi. Ja turvalliseksi, ehdottomasti turvallisemmaksi kuin missään muualla. 

”Väsyttääkö sinua?”  Philippe kysyi.

”Mmhm”, Maya mutisi myöntävästi.

”Mutta eihän me tultu tänne nukkumaan, eihän?” Philippe virnisti ja sai Mayan naurahtamaan uupuneena.

”Ei kai sitten…”

***

(seuraavana iltana, huomatkaa myös eräänlainen kertojanäkökulman vaihdos)

”Aika kuluu niin nopeasti, huomennako meidän pitää jo lähteä?”

”Ikävä kyllä… Mutta ainakin oli mukavaa, monellakin tavalla.”

Blondi keijukaisnainen puhkesi nauruun istuutuessaan Philippeä vastapäätä. Clarissaa puistatti. Noiden kahden imelyys oli jotain ihan uskomatonta. Oliko tuo edelleen esitystä vai oliko Philippelle käynyt juuri niin kuin Fred oli pelännyt? Noh, ei auttanut muuta kuin mennä vielä vähän pidemmälle ja ottaa selvää.

”Bonjour!” Häikäisevä hymy kasvoilleen aseteltuna nainen asteli nuoren avioparin eteen. Aurinko häikäisi hänen silmiään, joten hän kohotti kätensä varjostamaan niitä. Philippen ilme oli ehdottomasti näkemisen arvoinen, blondi nyt näytti lähinnä vain hämmentyneeltä, kuten olettaa saattoikin. 

Philippe näytti empivän siinä, mitä sanoisi. Arvatenkin hän mietti, antaisiko sellaisen kuvan, ettei tuntisikaan esiin tupsahtanutta naista, vai tunnustaisiko tuntevansa hänet. Clarissa teki päätöksen miehen puolesta.

”Ihana nähdä sinua, Philippe! Hän on varmasti morsiamesi, Mayako se nyt oli?” 

Kumpikaan pariskunnasta ei saanut sanaa suustaan, he vain katsoivat hämmentyneenä, kun Clarissa kiersi istumaan vapaalle tuolille.

”Saanhan istua seuraanne?” tämä kysyi, vaikka oli jo istuutunut. Maya nyökkäsi epävarmasti ja Clarissa virnisti ilkikurisesti. 

”Olen jo pitkään halunnut tavata sinut!”

Maya kallisti päätään kummissaan, vilkaisi kerran happamaksi muuttunutta Philippeä ja kääntyi sitten taas katsomaan Clarissaa.

”Öh, tunnetteko te jostakin?” 

Clarissa nyökkäsi ja heitti Philippelle häijyn hymyn. 

”Vuosien takaa, Philippe on hyvä ystäväni.”

”Kuten varmaan korostuksesta huomaat, olen siis myös Ranskasta kotoisin ja –”

”Mitä teet täällä?" Philippe keskeytti naisen höpinän. Äänensävy oli kylmä ja se sai Clarissan rypistämään otsaansa.

Pahalta vaikuttaa, hän jupisi mielessään. 

”Olen yrittänyt ottaa sinuun yhteyttä, mutta olet ilmeisesti vaihtanut numerosi”, Clarissa sanoi syyttävästi. ”Joten päätin tulla katsomaan, kun kuulin sinun muuttaneen tänne.”

Philippe kyräili häntä murhaavasti ja pudisti pienesti päätään.

”Sanoinhan sinulle, että haluan sinun pysyvän poissa”, Philippe sähähti ranskaksi. Clarissa hymyili ilkeästi. 

”Miten epäkohteliasta puhua tällaisessa seurueessa kielellä, jota kaikki eivät ymmärrä”, Clarissa tuhahti nyökäten Mayan suuntaan. Maya katseli häntä epäluuloisena ja vilkuili välillä miestäänkin. 

”Ei se mitään, teillä on varmasti paljon puhuttavaa… Philippe ei olekaan kertonut ystävistään Ranskassa”, Maya puheli ystävälliseen sävyyn, mutta hänen hymynsä oli kireä. 

”Puhuttavaa tosiaan riittää…” Clarissa hymyili teennäisen herttaisesti ja vilkaisi Philippeä merkitsevästi. Mies mutristi huuliaan ja tuijotti häntä hetken jäisesti, mutta huokaisi sitten alentuvasti. Maya tarkkaili heitä molempia herkeämättä, mitään mistään ymmärtämättä.

Aurinkokin oli alkanut jo laskea hämärän levittäytyessä heidän ympärilleen. Philippe katsoi vaimoaan anteeksipyytävästi. 

”Rakas, näytät hieman huonovointiselta. Ehkä sinun –”

”Ehkä minun pitäisi mennä lepäämään, olet oikeassa”, Maya nyökkäsi ymmärtäväisenä, mutta hänen silmistään paistoi huoli ja epäluulo. Hän loi Philippeen sellaisen katseen, että mies tietäisi, että tästä puhuttaisiin vielä.

Maya nousi ja lähti hotellihuonettaan kohti hipaistuaan Philippen olkapäätä. 

”Tulen ihan pian perässä!” Philippe huudahti perään, mutta Maya ei vastannut. 

”Oivoi, toivottavasti en aiheuttanut ongelmia kuvankauniille suhteellenne!” Clarissa naurahti pilkalliseen sävyyn katsellessaan Mayan loittonevaa selkää. Philippe tuijotti häntä murhaavasti ja lopulta ponnahti seisomaan, kun Maya ei ollut enää kuuloetäisyydellä. 

”Mitä vittua sinä täällä teet?” hän ärjähti ranskaksi, sillä ei halunnut kenenkään ymmärtävän heidän keskusteluaan. ”Sanoin sinulle, että ilmoitan tilanteesta tarpeen mukaan. Mitä kohtaa et siitä tajunnut?”

Clarissa kallisti päätään aavistuksen verran ja rypisti otsaansa. 

”Niin sinä tosiaan sanoit, mutta siitä on aikaa jo pari vuotta”, hän sähähti jatkaen ranskankielistä linjaa. ”Minulla ja Fredillä alkaa olemaan pikkuisen kuumat paikat!”

”Paskat minä sinusta ja kihlatustasi!” Philippe huusi ja levitti käsiään. 

”Olen nyt aloittanut uuden elämän ja haluaisin kiitos jatkaa sitä rauhassa – ilman sinua ja hullua pomoasi. Olen onnellinen täällä, tajuatko? Maya on parasta mitä minulle on tapahtunut, eikä minulla ole aikomustakaan luopua hänestä.”

Clarissa huokaisi ja pudisti päätään pettyneenä. Sitten hänkin nousi seisomaan ja asteli pöydän ympäri. Hänen kenkänsä olivat samanlaisen kuin Mayalla, mutta niistä kuuluva askellus ei ollut samanlainen kuin Philippen vaimolla. Clarissan askeleet olivat kissamaisia, lähes äänettömiä.

Clarissa pysähtyi suoraan Philippen eteen terassin ulkovalojen vihdoin syttyessä ja osoitti tätä syyttävästi etusormellaan. Käsi ei vapissut laisinkaan. 

”Sinä lupasit”, hän sihahti myrkyllisesti ja tuijotti miestä katkerana. ”Sinä lupasit auttaa minua.”

”Olen muuttanut mieleni”, Philippe totesi vähintään yhtä ikävällä äänensävyllä ja sohaisi naisen käden pois itseään osoittamasta.

”Sinä et voi tehdä niin! Ei ole vaihtoehtoja. Lupasit luovuttaa Mayan meille ’pidettyäsi hetken hauskaa’ hänen kanssaan! Mutta eipä sinua koskaan kuulunutkaan takaisin.”

Philippe menetti malttinsa lopullisesti. 

”Minä en luovuta Mayaa kenellekään, varsinkaan sinulle ja porukoillesi! Olette hulluja koko sakki.”

Clarissa mulkaisi miestä ja pudisti päätään. ”Ei se ole minun ’sakkini’. Tiedät hyvin, ettei minulla ole mitään muita vaihtoehtoja. Olemme Fredin kanssa hiuskarvan päässä siitä, että meidät karkotetaan.”

”Se on sinun ongelmasi! Rakastan Mayaa kuten sinä rakastat Frediä! Täytyyhän sinun tajuta, etten voi tehdä hänelle niin!”

Clarissa niiskautti dramaattisesti ja hänen silmäkulmaansa ilmestyi kyynel. 

”Olisiko se nyt niin paha? Loppujen lopuksi, sehän on vain tutkimusta. Ei hänelle kuinkaan kävisi.”

”Tajua nyt, etten ole lähettämässä häntä setäsi koekaniiniksi! Se hullu saa etsiä jostain muualta jonkun toisen keijun.”

Clarissa hymyili ilottomasti. ”Ei keijuihin kuule ihan joka nurkan takaa törmää. Tiedät hyvin, että rakas vaimosi saattaa olla lajinsa viimeisiä.”

”Ja juuri sen takia häntä on suojeltava”, Philippe tuhahti käsiään levitellen. ”Kuule Clarissa, olen pahoillani tilanteestasi, mutta en mitenkään voi auttaa sinua. Meilä on pieni poika, joka tarvitsee äitiä ja –”

”Aivan, poikasi!” Clarissan ilme kirkastui. ”Hän on perinyt äitinsä geenit eikö vain olekin? Anna edes hänet minulle!”

Philippen kasvot vääntyivät taas puhdasta raivoa kuvastavaan ilmeeseen. 

”Et voi tosissasi kuvitella, että –”

Clarissan ilme oli muuttunut täysin tunteettomaksi. Ääni jäisen tyynenä hän totesi: 

”Jos et luovuta minulle vaimoasi tai poikaasi, niin voit olla varma että vien heidät molemmat väkisin. Enkä tuo heitä takaisin. Ja tiedät kyllä, että pystyn siihen. 

Philippe meni hiljaiseksi. Hänen pahin painajaisensa oli juuri saapunut keskelle paratiisia. 

~**~

Otsikon kappale: Ellie Gouding - I know you care

Hämmennyitkö lopusta? Hyvä, se oli tarkoituskin >:) Emme tunnekaan rakasta Philippeä ihan niin hyvin kuin luulimme... 

Selvennystä salaperäisen Clarissan taustaan ja Philippen menneisyyteen on tiedossa sitte seuraavissa osissa :> Toivottavasti tykkäsitte, koska itse olen ihan täpinöissäni, kun viimein sain pääsin toteuttamaan tän juonikuvion, jota oon suunnitellu iät ja ajat - viimein pääsin tarinassa siihen vaiheeseen että saatoin aloittaa sen :3

Mutta laittakaahan taas kommenttia, palautteenne on tärkeää! :3